Tekopyhä muka-eko?

Kävin tyhjentämässä kirpparipöydän. Kahden viikon rahallinen tuotto oli vain 25e, mutta moni meille turhaksi käynyt, hyvä tavara löysi uuden kodin. Lasken myös sen tämänkertaisen urakan tuottopuolelle. Kassan kautta kulki mm. mokkanahkaiset talvikorkkarit, kolmeosainen makuuhuoneen mattosetti, sängynpeite, joka meillä osoittautui liian masentavan väriseksi, joitakin vaatekappaleita, muutamia kirjoja, Duplo-palikat palikkalaatikossa sekä lastenhuoneen beige räsymatto.

Nyt etsimme uutta mattoa, joka pysyisi paremmin paikoillaan leikkijöiden alla. Räsymatto oli yleensä rytyssä lastenhuoneen jossain nurkassa niin, että sen alla, välissä ja päällä oli sekalaista lelurojua. Sen mytyn päälle kun erehtyi vaikkapa pimeässä astumaan, niin usein kuului ikävä rusahdus maton uumenista ja piti vain toivoa, ettei mitään kovin tähdellistä mennyt lopullisesti rikki (välillä meni). Lähisukulaisilta on tiedusteltu  varastossa makaavia ylimääräisiä mattoja, mutta tuloksetta. Kävimme myös oikein kalusteliikkeessä katsomassa mattoa, joka mainoksessa näytti kivalta. Myyjiä ei myöhäisenä perjantai-iltana varsinaisesti naurattanut, kun lasten kanssa käytiin kovaäänistä neuvottelua siitä, miksi isä ja äiti eivät kyseistä mattoa sitten kuitenkaan huoli. Me vanhemmat haluamme sellaisen maton, joka kestää pesua ja joka on käyttökunnossa vielä silloinkin, kun lapset ovat muuttamassa omilleen. Muistissa on vielä viime kesän järkytys, kun totesimme, että kolme vuotta vanhaa eteisen bukleemattoa ei voikaan pestä, koska se murenee käsiin. Täydellisen maton etsintä siis jatkuu.

Kirpparipöytää tyhjentäessä hiipi mieleen, että niin hieno homma kuin tämä nykyinen kirpputoritalous onkin, siihen taitaa kuitenkin sisältyä ripaus itsepetosta jos ekologisesta elämäntavasta puhutaan. Tavarat eivät sinne kirpparille ilmesty tyhjästä, vaan jonkun on pakko valmistaa, myydä ja ostaa uutta tavaraa kulutusputken toisesta päästä sisään. Jopa ruokadyykkarin onni on loppujen lopuksi kumminkin elintarviketehdas, joka valmistaa ja pakkaa tuotteet niin hyvin, että ne ovat vallan käyttökelpoisia vielä viimeisen myyntipäivän jälkeenkin.

Meikäläisten, lapsensa kirpparivaatteisiin pukevien onneksi on olemassa sitä "varakkaampaa väkeä", joka pistää rahansa törkeän kalliisiin, mutta laadukkaisiin tuotteisiin, jotka kestävät kolmen tai neljän käyttäjän jälkeen vielä meidänkin lapsellamme yhden haalarikauden verran - ja usein vielä seuraavillakin käyttäjillä. Joku ostaa uusina lastenvaunut  -  siis sellaiset, joista eivät muoviosat napsahtele pakkasessa rikki  -  kuudella tai seitsemällä sadalla eurolla ja me viidenkympin vaunuostoksilla mainiosti pärjäävät tuhahtelemme mokomille törsääjille. Vaan eipä olisi meilläkään käytettyä ostettavaa ilman sen kunnollisen tavaran valmistajaa ja sitä kaupasta ostavaa "ökykuluttajaa". Enemmän turhaa törkyä syntyy, kun ostetaan syystä tai toisesta halpaa tavaraa, joka ei kestä. Ja vielä turhempaa tuhlausta on ostaa halvalla sellaista huonoa, jota ei oikeastaan edes tarvitse, mutta ostaa kumminkin kun halvalla saa.

Hyvähän tässä on filosofeerata, kun joku muu kattaa pöydän, josta pääsemme parhaat palat valitsemaan. Kunnia siis niille, jotka ostavat uusien tavaroiden kaupasta vain hyvää tavaraa eivätkä huonoon laatuun suostu. Kirppariasiakas kiittää!

27. marraskuuta 2006

Saako purra?



Opiskelin viime yönä lastenkasvatusta yllämainitusta teoksesta, kun uni ei tullut. Eräällä linkittämälläni käsityöfoorumilla oli tapahtunut spämmihyökkäys ja oli aika syyllinen olo, kunnes paikan ylläpito vahvisti, että se ei mitenkään liittynyt minun kirjoitteluihini, sattui muuten vain samoihin aikoihin. Tämän lisäksi kolmevuotias ei vielä nukkumaan mennessäkään suostunut tunnustamaan, että oli tyhmä juttu purra kaksivuotiasta, joka vain sattui olemaan kohdalla, kun kolmevuotiasta puretutti.

Mitä tuollaiselle natiaiselle pitäisi tehdä, kun se uhmakkaasti ilmoittaa, että ei kaduta yhtään, hyvin tein enkä ole ollenkaan tyhmä? Voin kyllä huutaa ja karjua  -  ja kyllä muuten karjuinkin silloin päivällä kun pureminen tapahtui  -  mutta mitä se auttaa? Voin manipuloida,  uhkailla ja rankaista, mutta ei se sitä opeta muuta kuin mukautumaan manipulointiin. Se on oman päänsä sisällä joko pahoillaan tapahtuneesta tai sitten ei, ihan riippumatta siitä, mitä suu pakotetaan sanomaan. Kerroin siis oman mielipiteeni ja annoin periksi. Tunsin myös syyllisyyttä, etten osaa perinpohjin paneutua tällaiseen tärkeään kasvatustilanteeseen.

Aamulla kysyin kolmevuotiaalta ohimennen, oliko tyhmää purra. Se myönsi hyväntuulisesti, että joo, olihan se. Halasin, suukotin ja totesimme, että sattuuhan noita virheitä, mutta olisi syytä huolehtia, ettei kovin usein. Arvasinhan minä, että se kyllä erottaa oikean väärästä, kunhan saa vähän aikaa tasata tunteitaan. Mistä vetoa, että aivan sama keskustelu samasta aiheesta käydään piakkoin taas kerran uudelleen kaksivuotiaan kanssa, tosin vähemmän verbaalisesti ja enemmän volyymitasolla?

Monasti mietin, että olisi se niin helppoa, jos olisin koulutettu ammattikasvattaja, enkä joutuisi hoitamaan näitä äidin hommia näin amatööripohjalta. Olen kylläkin tavannut kätilöitä ja lääkäreitä, jotka ovat olleet aika sormi suussa oman vastasyntyneensä kanssa, vaikka pää on periaatteessa täynnä tietoa aiheesta. Ei se kai ole niin yksinkertaista niillekään, noin käytännössä.

25. marraskuuta 2006

Miksi jotkut ei vaan käsitä?

Journalistiliitolla ja Amnesty Internationalilla muuten on tiedossaan pitkä lista tyypeistä, jotka varoituksista huolimatta ovat ihan omaa törppöyttään halunneet vetää jollain foorumilla omaa showtaan omilla säännöillään. Sillä listalla ei kylläkään ole ketään elossa olevaa, joten ne eivät enää pääse pahoittamaan kenenkään mieltä uusilla kirjoituksilla, älkää pelätkö.

Mikä siinä on, että aina löytyy näitä sooloilijoita, joille on niin kauhea ongelma ymmärtää, että suurella foorumilla on pakko pitää aika tiukkaa kuria, muuten homma lähtee käsistä eikä ole enää kivaa kellään. Se Anna Politkovskajakaan ei muka millään ymmärtänyt, että aina voi nostaa kytkintä ja mennä jonnekin muualle, missä on kivempaa. Tai että pitäisi nyt edes pysyä siinä asiassa, eikä kirjoitella ihan mitä sattuu kulloinkin mielessä pyörimään.

Myöhemmin tänään

Tuli uusi kommentti ja uusi ulottuvuus sensurointiaiheeseen. Voiko yhden suljetun (=vain rekisteröityneille jäsenille tarkoitetun) foorumin sensuurivalta todella ulottua myös muille, avoimille foorumeille? Voiko kukaan muu vahvistaa nämä havainnot? Jos on kyse kirjoittajien itsesensuurista, se on surullista, mutta jotenkin ymmärrettävissä. Jos taustalla on ylläpidon toisen foorumin ylläpitoon kohdistama painostus, se on muutakin kuin surullista.

22. marraskuuta 2006

Käsityöfoorumissa kapinan siemenet?

En usko, että neuleblogit ovat mediavallankumous, mutta vallankumous niissä muhii kuitenkin. Niissä ja niiden hermokeskuksissa, käsityöfoorumeilla.

Monen vuoden tauon jälkeen siirryin jälleen nettiaikaan vuosi sitten. Löysin todellisen runsaudensarven: "erään" neuleblogistien ja muiden käsityöharrastajien keskustelufoorumin. Hetken olin todella onnellinen. Minut toivotettiin tervetulleeksi, pääsin mukaan vuorovaikutukseen, olin löytänyt oman paikkani nettimaailmankaikkeudessa. Mikä onkaan ihanampaa kuin olla samanmielisten muodostaman rakastavan yhteisön jäsen?

Hyvin nopeasti aloin huomata yhteisön toiminnassa joitakin omituisuuksia. Moderaattoreita eli sensoreita oli kutakin aihepiiriä kohden niin monta että päät yhteen kolisivat. Keskustelijat ihmettelivät silloin tällöin, mihin heidän kirjoittamansa osa keskustelusta on kadonnut. Moderaattorit ilmoittivat tyynesti, että otettiin pois, kun loukkasit tekijänoikeuksia (kerroit kuinka olet muunnellut jonkun muun tekemää neuleohjetta) tai mainitsit jonkin tuotemerkin. Tai joku olisi voinut loukkaantua kirjoituksestasi, koska siinä oli henkilökohtaisia mielipiteitä asian ulkopuolelta.

Kun keskustelija on tullut sensuroiduksi, hän takuuvarmasti vahtii, ettei kellekään muulle sallita samaa riketta. Tämä on erinomaisen tehokas tapa värvätä lisää vahteja, jotka väsymättä raportoivat vallanpitäjille eli moderaattoreille epäilyttävistä kirjoituksista. Viesti on, että jäsenen on sopeuduttava ankariin sääntöihin pysyäkseen keskustelufoorumin täysivaltaisena jäsenenä. Parin kadonneen kirjoituksen jälkeen et enää viitsi kysellä, mitä tapahtui, vaan oletat rikkoneesi taas jotain sääntöä ja häpeät ihan hiljaa itseksesi, ettet heikennä omaa asemaasi sen enempää.

Sitten tapahtui jotain vielä pelottavampaa, joka todella avasi silmäni tarkkailemaan, millaisessa yhteisössä oikein olinkaan ja pohtimaan, kuinka paljon olen valmis moraalisen selkärangan rappeumalla ja näkökentän kapenemisella maksamaan pysyäkseni sen jäsenenä. Eräs uusi jäsen halusi kirjoittaa foorumilla omalla murteellaan, käyttää "pohojalaasta". Moderaattori kiiruhti paikalle kertomaan, että moinen kielenkäyttö on todella rasittavaa luettavaa ja että keskustelijoiden tulee pidättäytyä yleiskielessä. Sensorille taisi tuli hätä, että jokin rike lipsahtaa ohi rankaisematta, koska sensori ei täysin ymmärrä jokaista murreilmaisua? Sivullisena oli helppo nähdä, kuinka murretta vääntävä jäsen asetettiin erityisvalvontaan ja hänet savustettiin melko nopeassa tahdissa kokonaan ulos ko. foorumilta. Konsteja kyllä löytyy, kun niitä on alakouluiästä saakka kerätty ja huolellisesti terään hiottu.

Itselleni mitta tuli täyteen neulekilpailuun liittyvässä verokeskustelussa, jossa veroista oli lupa olla vain yhtä mieltä: ne ovat perseestä ja kuuluvat jonkun muun kuin minun maksettavaksi. Voittajan ei kuulu joutua maksamaan palkintona olevan lankapaketin arvosta veroja, koska lankakin maksaa kaupassa niin paljon ja naiset tienaavat muutenkin niin vähän. Veroja puolustavat kannanotot sensuroitiin keskustelusta pois, kilpailun järjestäjää halventavat ja veronmaksunvastaiset jätettiin näkyville. Ovat siellä kenties vieläkin? Enpä ole sittemmin ko. foorumin juttuja käynyt lukemassa, tuli niin pelottavan paha olo.

Mitäs näistä, nämä nyt ovat vain sellaisia myrskyjä vesilasissa, akkojen sulanpörhistelyä. Eikö niin, Jyrki Lehtola? Vai olisiko niin, että keskustelufoorumi kouluttaa pienten lasten äidit (ne uuden sukupolven kasvatuksesta vastaavat), nuoret naimattomat naiset,  käsityöopettajat ja erilaisten käsityökerhojen vetäjät tietynlaiseen ajatteluun, jossa sensuuriin taipuminen on luontevaa. Hyväksy, aikuinen ihminen, sanojesi ja ajatustesi sensuuri, niin saat olla rakastavan yhteisön (melkein) täysivaltainen jäsen! Kun marssit kauniisti rivissä ja saat vielä kehujakin siitä, kuinka suorana osaatkaan rivin pitää, niin mitä väliä sillä on, minne marssitaan? Kuka väittää, ettei Hitler Jugend olisi aikoinaan tarjonnut mukavia, tervettä itsetuntoa kehittäviä oppimiskokemuksia ja psyyken terveyttä edistävää ryhmähenkeä - sopivasti muutaman muun pikkujutun ohessa. Ja miksi Kiinan hallitus pelkää Falun Gongia, mitä lie naisten ja vanhojen miesten terveysjumppaseuraa, niin kovasti, että liikkeen jäseniä pitää vangita ja kiduttaa? Siksi, että "ompeluseurapiireissä" muhii vallankumous, enkä tarkoita nyt mitään mediavallankumousta.

Niin että siskot ja veljet, foorumeissa ja erityisesti niiden ulkopuolella, olkaa vahvat ja vaalikaa kädentaitojanne! Opetelkaa ja opettakaa lapsennekin tekemään kotiruokaa. Ilmastonmuutos tulee ja romahduttaa maailmantalouden ja sen jälkeen nämä harmittomat, kotoisat puuhastelunne voivat olla juuri se ratkaiseva tekijä, jonka ansiosta juuri teidän (ja muutaman muunkin, siinä sivussa) jälkeläisenne selviytyvät hengissä päivästä toiseen.

19. marraskuuta 2006

Kuka blogeja lukee?

Alkoi mieltä vaivata kysymys, kuka blogeja lukee. Perhosefektin sivut ovat minulle yhtä henkilökohtaista blogia kokonaisuudessaan, koska olen niiden ainoa sisällöntuottaja jos ei lueta mukaan minun itseni tänne valikoimien linkkien sisältöä. Niinpä kun kirjoitin Lahjatavarat-osioon, että onpas mielikuvituksetonta antaa alkoholijuomapullo lahjaksi, niin eikös vaan muutamaa tuntia myöhemmin muistu mieleen, että mieshän juuri äskettäin sai glogipullon lahjaksi ja se oli kyllä ihan tervetullut lahja. En vain mieltänyt sitä alkoholi- vaan juhlajuomaksi, jota kuuluu nauttia itsenäisyyspäivän iltana linnan juhlia katsellessa. Eihän sellaista makeaa juomaa edes voi juoda lasillista, paria enempää yhtenä päivänä. Nyt sitten lahjan antaja loukkaantuu, voi itku.

Kyselin Googlelta, kuka blogeja lukee. Vastaukseksi löysin mm. opetusmateriaalia vuodelta 2005. Sen mukaan 27% netinkäyttäjistä lukee blogeja, vaikka vain 38% tietää mitä ne sellaiset blogit ovat. Nyt kun lehdissä ja televisiossa on ryhdytty hehkuttamaan aiheesta ja julkaistaanpa vielä valittuja palojakin nettipäiväkirjoista, varmasti paljon useammalla on jo tietoa. Onkohan lukijamäärä kasvanut samassa suhteessa? Veikkaan, että pitkään blogimaailmassa toimineet lukevat enimmäkseen vanhojen tuttujensa blogeja. Naapurit toistensa, sukulaiset toistensa, saman puolueen edustajat saman puolueen edustajien blogeja. Vihamiehet tietenkin lukevat toistensa kirjoituksia muistiinpanovälineet tanassa. Ihan normaalia inhimillistä käyttäytymistä tässäkin modernissa ympäristössä, luulen minä.

Itse pyrin aina Blogilistalla käydessäni pyytämään luettavakseni ainakin yhden täysin satunnaisen blogin. Toivon sen avartavan ajatteluani. Niin kiva kuin onkin pyöriä samanmielisten joukossa, lukea vain lehtiä, joissa ollaan enimmäkseen samaa mieltä kuin minä ja lukea kirjoja, joista jo etukäteen tietää pitävänsä, on hyvä säännöllisesti törmätä jonkun toisen ihmisen aivan ufoon maailmankuvaan. Elämä ei olekaan vain kirppareita ja kierrätyskäsitöitä (Mitä!? Voiko olla?), se voi näköjään olla myös kunnallispolitiikkaa jossain pikkukunnassa, jota en ihan äkkiä osaisi osoittaa Suomen kartalta ja Suomessa opiskelevan ulkomaalaisen urheilijatytön treenejä ja sosiaalisia suhteita.

Jyrki Lehtola (se on se enimmäkseen kiukkuinen kolumnisti) sanoo, että blogit käsittelevät aiheita kutominen, virkkaus, ompelu, oma seksielämä, oma tyhjä elämä sekä sitä, kuinka blogit ovat mediavallankumous. Jaaha. Minä kirjoitan tätä blogia ja Perhosefektin sivuja (niillä on kiva päätoimittaja, se julkaisee aina minun juttuni!) jotta pysyisin hieman yhteiskuntakelpoisempana ja vähemmän vallankumouksellisena, enkä tuputtaisi näitä kaikkia ajatelmiani esim. lehtien yleisönosastoihin tai paikallisten Vihreiden sähköpostilistalle aina kun päässä alkaa höyrypilli viheltää. Kun saan pistää teoriani ja päätelmäni tänne heti uunituoreina eli kuumina ja kenties sisältä aavistuksen raakoinakin, ainakaan ihan kaikilla niillä ei tarvitse vaivata viattomia kanssaihmisiä. Eikä saada selville, kuinka mielipiteeni kenenkin egoon osuvat. Joskus voi ajatuksille tapahtua vielä jälkikypsymistäkin, vähän kuin ohrariävälle tai ruisleivälle. Viimeksimainittukin tuppaa pierettämään tuoreena.

Terkkuja vaan siskolle Ruotsiin, anoppilaan, idea-arkkulaisille sekä tutuille ja tuntemattomille Suomessa, Islannissa, Saksassa!

17. marraskuuta 2006

Maistuisiko hydrolysoitu aminohappo?

Olisi taas kuntosalipäivä. Olisi voinut olla eilenkin, mutta tein päivällä kuntoilut "luomuna" eli kolasin taloyhtiön pihamaata. Olen itsekäs ja teen huoltoyhtiölle kuuluvia töitä saadakseni itse liikuntaa. Huoltoyhtiön jälki on muutenkin niin satunnaista, että ei sitä kestä normaali ihminen katsoa. Isolla koneella ajetaan lumet, hiekat ja tielle osuvat istumapenkit nurmikolle ja se nurmikkokin paikoitellen juurineen ylös. En sitäpaitsi viihdy ulkona lasten kanssa, jos itselläni ei ole jotain mielekästä tekemistä. Pihamaan kolaamisen mielekkyydestä tosin naapureilla voi olla vaihtelevat mielipiteet.

Viikolla tuli Neloselta ällöttävä dokumentti kehonrakennuksen historian pahimmista ylilyönneistä. Pakkohan se oli katsella, vaikka ei siinä paljon uutta ollut. Onhan noita kehonrakentajia ja mitälie voimanostajia Suomessakin keikahdellut hautaan alle neljäkymppisinä, kun sydän on pettänyt kovan treenin ja mömmöjen yhteisvaikutuksesta. Tukholman baarien ovella päivystävät pehmeäpäiset "hormonipossut" ovat käsite sinänsä. Taitaa niitä olla jo paikoitellen Suomessakin? Mitä esteettiseen puoleen tulee, ei muodottomaksi treenattu ihmisvartalo ole yhtään sen hehkeämpi näky kuin muodottomaksi lihotettukaan. Surullista katsottavaa molemmat.

Aloitin kuntosalilla käymisen (taas kerran!) loppukesällä. Kaksi kuukautta meni hienosti, osasin kerrankin lähteä liikkeelle riittävän maltillisesti  -  kiitos Juhapekka Tukiaisen erinomaisen kirjan Älykäs kuntoilu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille. Kolmannen kuukauden kohdalla meinasi kuitenkin tulla pysähdys. Erehdyin tekemään itselleni saliohjelman ja se lässäytti innon välittömästi. Oli kuin olisi tulpan vetänyt uimapatjasta. Parin viikon kärvistelyn jälkeen oli valittava heitänkö kuukausikortin vai ohjelman menemään. Päätin siis heittää koko saliohjelma-ajattelun romukoppaan ja taas tuli treenaamisesta hauskaa!

Teen joka kerralla koko kropan läpi kiertoharjoittelun tapaan ilman taukoja ja aina eri liikkeillä kuin edellisellä kerralla. Aina mahdollisimman kovaa, mutta kunkin päivän "biorytmejä" kuulostellen. Jos ei muuten huvita tai lihaksia on heikottavinaan, heiluttelen sitten vaikka tyhjää levytankoa. Aloin ensimmäisen kerran käydä kuntosalilla noin viisitoistavuotiaana, ja jos en parinkymmenen vuoden aikana ole oppinut, miten siellä toimitaan, niin ihme on. Tärkeintä on, että tulee käytyä, ei jonkin jäykän ohjelman noudattaminen.

Se on kuntosaliharjoittelussa kumma puoli, että kun on päätöksen harjoittelun aloittamisesta tehnyt, erilaiset ravintolisät ja erikoisvarusteet alkavat välittömästi vetää puoleensa. Tiedän aivan tarkkaan, että en todellakaan tarvitse mitään tukevia yleislenkkareita ja pyöräilyhanskoja (ettei painava puntti lipsahda hikisistä käsistä varpaille tai naamalle) kummempaa erityisvarustelua, mutta niin vain taas vain löysin itseni lueskelemasta erilaisten massanlisääjien, urheilujuomien ja rasvanpolttajien mainoslauseita. Tein päätöksen, että jos ikinä haksahdan ostamaan jotain aminohappojauhetta, niin vähintään sama summa on välittömästi maksettava nälänhätäkeräykseen. Tai mieluummin jätettävä se lisäravinne ostamatta, mentävä kotiin häpeämään ja laitettava kaksinkertainen hinta sinne keräystilille. Vai että palautusjuomaa ylipainoiselle kuntosaliharrastelijalle, jolle tulee pari kertaa viikossa pikkuisen hiki... kuinka naurettavaksi voikaan ihminen heittäytyä harrastuksiensa kanssa tärkeillessään?

Sen verran annoin periksi ravintovouhotukselle, että pyysin ja sain miehen ostamaan itselleni sauvasekoittimen. Tavallinen kaupan maitorahka, vähärasvainen jogurtti ja jokin pehmeälihainen hedelmä saavat kyllä pitkään riittää meikäläisen lisäravinteiksi kuntosalikäynnin päätteeksi. Sen pirtelön voi nauttia kuinka tärkeänä hyvänsä.

15. marraskuuta 2006

Onks nää ne ruuhkavuodet?

Kun pieleen menee, niin menee sitten kunnolla. Ja tuntuu siltä, että en ole ainoa. Lähikaupan yleensä aurinkoinen nuori kassakin oli tänään ihan kuin Teboilin mainoksesta. Voisiko olla mahdollista, että kokonaisen kansan biorytmit ovat yhtä aikaa viturallaan? Aikoinaan Keltaisen Pörssin ilmoituksia puhelimessa vastaanottaessa joinakin päivinä tuntui, että kaikki soittajat olivat aamusta alkaen pahalla tuulella, vaikka melkein kaikki soittivat ihan eri puolilta Suomea, etelästä pohjoiseen.

Sitä minä vain ihmettelen, että kuinka minun kaltaiseni kotona työttömänä lorvehtiva kotirouva voi ajaa itsensä tällaiseen rumbaan? Koko marraskuu on yhtä hulinaa ja muistamista: syntymäpäiviä, kirjaston kirjojen viimeisiä palautuspäiviä, kuukautiset, Studia Generalia -luentoja (joille ehtimisen huomaan mahdottomaksi kyseisen päivän aamuna), isänpäivä, kirpparipöydän hoitoa (aloituspäivää ei voinut siirtää perumatta koko varausta), kansanedustajaehdokkaan tukiryhmän kokoontuminen, hammaslääkäriaika pitäisi varata (särky on lakannut edellisen käynnin jäljiltä), kaksivuotiaan neuvola-aika pitäisi varata, vanhempia pitäisi käydä tervehtimässä naapuripaikkakunnalla nimenomaan tällä viikolla... ja ai niin, se kaksivuotias pitäisi johdonmukaisesti opettaa käymään potalla juuri nyt, kun se on selkeästi siihen aivan valmis juuri nyt. Jokaisena päivänä on vakio-ohjelmassa ruuanlaittoa, pyykkiä, tiskiä ja lattioiden raivaamista. Sanomalehti on selattava läpi huolellisesti ja yritettävä sisäistää paikallispolitiikan päivän kuvioita. Joka kolmas päivä kuntosalille. Tähän väliin ilmestyy vihreiden sähköpostilistalle jokin aihe, johon on ihan pakko saada puuttua, vaikka lapset tappelevat vieressä päät punaisena huutaen samasta joululahjakuvastosta (lattioilla pyörii viisi miltei identtistä lelukuvastoa).

Lopputuloksena kaikesta sähläämisestä istuin kansanedustajaehdokkaan tukiryhmän lounastapaamisessa VÄÄRÄSSÄ KAHVILASSA  -  vaikkakin saman nimisessa kuin se oikea paikka  -  sen jälkeen, kun olin herännyt aikaisin aamulla käymään suihkussa, rahdannut leppoisiin kotiaamuihin tottuneet lapset kukkakaupan kautta toiselle puolelle kaupunkia anopin hoiviin, palannut keskustaan ja kuluttanut puoli tuntia luppoaikaa shoppailemalla talvikenkiä (myyjät olivat toisessa liikkeessä loukkaavan ynseitä ja toisessa arvostelivat keskenään oman liikkeensä valikoimaa "uskomattoman mauttomaksi") ennen kuin marssin oikeaan aikaan sisään väärään kohtaamispaikkaan.

Kun tuntee itsensä niin tyhmäksi ja niin hyljeksityksi kuin nyt tuntee istuessaan yksin vieraassa ympäristössä ja tajutessaan, että kaikki muut ovat todellakin jossain ihan muualla, on suorastaan pakko ryhtyä listaamaan pieniäkin positiivisia asioita: saan syödä tämän maukkaan ja edullisen pitsan ihan yksin täysi-ikäisten tuntemattomien ihmisten läsnäollessa, minun ei tarvitse itse tiskata näitä astioita, nyt ehdinkin käydä pikaisesti kampaajalla ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen, nyt voin tilata talvikengät postimyynnistä tai ostaa ne itsepalvelumarketista ilman tunnontuskia (koska suomalaiset asiakaspalvelun ammattilaiset olivat niin törppöjä, ettei huvita lisätä ko. liikkeiden myyntiä) ja lapsilla on hurjan kivaa isovanhempien luona.

Jos nämä nyt ovat niitä elämän ruuhkavuosia, niin miten ihmeessä ne löysivät minut täältä kotoa? Olen tähän saakka kuvitellut, että ruuhkavuosilla tarkoitetaan pienten lasten työssäkäyvien äitien elämää. Työssäkäynti - jopa lasten syntymän jälkeen - oli tähän kotona venymiseen verrattuna melko yksinkertainen suoritus. Ainakin oli aina hyvä syy, miksi asiat lykkääntyivät, unohtuivat ja jäivät tekemättä. Eihän yksi ihminen työpäivän päälle voi kaikkea ehtiä ja muistaa!

13. marraskuuta 2006

Pitäisikö jätteet polttaa?

Yritän kaiken muun tohinan - kotihommien, käsitöiden tekemisen, kirpparipöydän valmistelun - keskellä perehtyä ihan aikuisten oikeisiin jäteasioihin kotikonstein eli netin kautta. Luen pätkä kerrallaan lakitekstiä ja yritän hahmottaa, mistä on kyse, mikä on oikein, mikä väärin. Yritys tuo mieleen Star Trek -elämänvaiheesta tutun vulcanuslaisen kolmiulotteisen shakin, paitsi että tässä pelissä osa nappuloista on näkymättömiä ja useimpien nappuloiden todellisia liikkumistapoja ei tunneta. Eli pelilauta on monimutkainen ja ilman asianmukaisia merkintöjä miinoitettu, eikä kukaan oikeasti tiedä, millä säännöillä pelataan. Kemikaalit ja muut myrkyt, kasvihuonekaasuista puhumattakaan, eivät paljon lakiin kirjatuista luulotteluista tai hyvistä tarkoitusperistä piittaa, vaan toimivat pelkästään oman luonteensa mukaisesti. Sen lisäksi ihminen toimii itselleen lajityypillisesti eli menee mielellään siitä, missä aita on matalin.

"Naisen vaistoni" sanoo, että maailma hukkuu paskaan ja tästä me ei selvitä ilman jätteenpolttoa. Sama vaisto sanoo, että kun jätteenpolttoa lisätään, se on voitto viholliselle, eli niille ynseille +50-vee ukoille, jotka päästetään mediassa esiin olemaan sitä mieltä, että kompostointi on turhaa touhua ja rahanhukkaa. Ruokitaan vain rottia ja lokkeja ja aiheutetaan terveysriskejä ihmisille. Jos jätteitä ylipäätään pitää lajitella, sitä ei heidän mielestään pidä vaatia lainkaan yksityishenkilöiltä kotitalouksissa, vaan sen pitäisi tapahtua "jossain laitoksessa", jossa sen joutavat tekemään "muutoin työttömät tyhjäntoimittajat". Justiinsa juu - mitä näiden lajittelijoiden työoloista mahtaisi sanoa ammattiliitto ja työterveysviranomainen?

Kuvitteellinen viholliseni eli lajittelun ja kierrätyksen vastustaja edustanee sitä sukupolvea, joka kasvatettiin luottamaan valkotakkisiin, piippua poltteleviin (tupakointi raikastaa hengityksen ja avaa keuhkot!) tiedemiehiin, jotka ratkaisevat kaikki pulmat tieteen keinoin sitä mukaa, kun niitä eteen tulee. Professori Balthazar tipauttaa koeputkesta ihmetipan ja kas, iljettävä jätevuori muuttuu kukkasiksi ja uusiksi leluiksi kaikille! Merenpohja oli hyvä sijoituspaikka myrkyille, kaatopaikan päälle voitiin kätevästi rakentaa asuinalue eikä elohopeakaan vielä ollut myrkyllistä vanhoina hyvinä aikoina.

Entäs minä sitten? Jo lastentarhan pihalla minun sukupolveni hoilasi, että "maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä" (Numminen & Laine, Love Records 1970). Vasta nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, tuon hassun laulun sanoma alkaa pikkuhiljaa avautua, eikä siinä enää ole mitään hassua. Ei tarvitse kuin mennä lähikauppaan ja katsoa ympärilleen: Joka ikinen purkki, puteli, pussi ja laatikko sisältöineen on jätettä. Kaikki hiusvärit, pesuaineet ja muut kemikaalit on tarkoitettu valutettavaksi viemäriin, jos ei kerralla niin sitten vähitellen, niiden pakkaus kokonaisuudessaan on matkalla kaatopaikalle jätteenä. Kaikki ruokatavara -  maidot, jogurtit, einekset jne. - päätyy jätteeksi joko viemäriin, kompostiin tai kaatopaikalle muutaman päivän tai viimeistään muutaman kuukauden kuluessa.

Kaupan hyllyllä olevan pakatun tuotteen ja jätteen välillä on vain ohikiitävä ostamisen ja kuluttamisen hetki. Montako kuorma-autollista tulisi yhdestä pienestä lähikaupasta, jos kaikki pitäisi jostain syystä viedä kerralla kaatopaikalle? Pelottava ajatus, sillä se kaikki tavara todellakin viedään kaatopaikalle tai valutetaan viemäriin ja tilalle tuodaan uutta tavaraa, jota odottaa sama kohtalo.

Onneksi moni "pipertäjä" sentään sitkeästi kierrättää edes jotakin. Me todellisuudentajuttomat höpsykät piperrämme kasaan tonneittain käyttökelpoista materiaalia joka vuosi, vaikka se tehdäänkin tavallisessa keittiössä vain olutpullonkorkki tai maitotölkki kerrallaan, itsepäisesti päivästä toiseen, silmät masentavalta kokonaiskuvalta sulkien.

Miksei kukaan maininnut etukäteen?

Olen lukenut useammankin lastenkasvatusoppaan, mutta missään en muista nähneeni mainintaa, että lapset ovat pahempia huonekalujen pureskelijoita kuin koiranpennut. Koira sentään aikuistuu nopeasti ja lakkaa jyrsimästä huonekaluja jo vuoden tai puolentoista iässä. Kaksivuotias ja kolmevuotias (ihmislapset) sen sijaan katselevat ikkunasta ulos, painavat aivan omissa ajatuksissaan nenän ikkunaan ja alkavat luontevasti jyystää ikkunanpuitteita alahampaillaan. Kuola ja maalinkappaleet vain valuvat leukaa pitkin lätäköksi ikkunalaudalle, ellei joku aikuinen komenna lopettamaan touhua. Ne syövät (ainakin kaksivuotias) myös lyijykynistä ja värikynistä terät, leluautoista renkaat, tuoleista selkänojat, sängyistä laidat ja päädyt, kirjoista kannet. Korvikkeeksi ei kelpaa ruisleipä eikä porkkana, tuhoja syntyy silti. Jyrsimisen tarve on ilmeisesti valtava.

Hieman runsaan kolmen vuoden kokemuksella voin antaa perheen perustajille pari hyvää vinkkiä: kokopuu ja irtopäälliset. Kokopuiset huonekalut voi hioa ja pinnoittaa uudelleen. Lastulevyhuonekalusta pikku tuholaiset saavat mahansa täyteen formaldehydia ja liima-aineita paljon nopeammin kuin umpipuisesta. Jyrsimisjälkien ja naarmujen lisäksi piirustuksia ilmestyy yllättäviin paikkoihin ja taiteilija käyttää väriaineena täysin ennakkoluulottomasti ihan mitä vain kuulakärkikynästä tusseihin, kakasta banaaniin, eikä ihan kaikkea saa jynssättyä irti hankausnesteellä (aika monta juttua sillä kumminkin saa poistettua). Irtopäälliset on puolestaan kätevä kipata pesuun tai pyyhkiä rätillä ja jos ne on tehty edes jonkin verran kosteutta pitävästä aineesta, sitä parempi huonekalujen pehmusteiden kannalta.

Mitä tulee meidän sisustusratkaisuihimme, niin varmasti on parasta olla ilmoittamatta tätä huushollia mihinkään sisustusohjelmaan. Se saisi halvauksen jo ensimmäisellä käynnillään se sisustussuunnittelija. Tykkäämme näet väreistä. Sitä paitsi emme kuitenkaan haluaisi antaa pois yhtäkään huonekalua, sillä niillä on kaikilla oma tunnearvonsa. Jyrsiköön lapset nyt nuo vanhat ensin loppuun, katsotaan sitten vasta uusia.

Meitä on muuten neljä henkeä noin 70 neliön asunnossa. Usein kyllä ihmettelen, että mihin me niitä loppuja neliöitä tarvitaan, kun koko sakki (2 lasta, 2 aikuista, 1 pupu, 1 karhu) maata retkottaa enemmän tai vähemmän päällekkäin vanhempien 120 cm leveässä parisängyssä. Tai kun yritän mennä suihkuun ja kaikille tulee heti tarve ahtautua yhtä aikaa samaan 2 metriä kertaa 2,5 metriä pieneen kylppäriin, jossa on jo ennestään pesukone. Silloin tuntuu, että niiden asunnon muiden neliöiden on pakko olla niitä kuuluisia hukkaneliöitä.

9. marraskuuta 2006

Mitä se sellainen askeesi on?

Nyt on ilmeisesti meneillään mainonnan viikko. Se oli yllätys, sillä en muista moisesta koskaan ennen kuulleeni. Älä osta mitään -päivä on kylläkin tuttu. Tampereella oli mainonta-aiheinen kutsuvierasseminaari, josta kertovan lehtijutun alaotsikko toteaa näin: "Kuluttamisesta tullut identiteetin perusta, vaihtoehtona tiukka askeesi". Pitäkää minun puolestani askeesinne, minä ainakin shoppailen päivittäin! Jopa Älä osta mitään -päivänä on tullut käytyä ruokakaupassa.

Kaupoissa vaeltamisesta en nauti, mutta aina, kun käsiin osuu postimyyntikuvasto, antaudun kokonaan shoppailulle. Kuulun myös kirjakerhoon, joka tuputtaa kirjoja ja krääsää nyt jo kaksi kertaa kuukaudessa. Kysyn vain, että mitä askeettista siinä on, kun nautiskellen kirjoitan koko tilauslomakkeen täyteen kaikkea kivaa, mitä suinkin voin kuvitella uusimmasta kuvastosta haluavani: kengistä rintsikoihin ja leluihin ja astiastoihin? Uudet verhot ja pöytäliina - ihana ajatus, kun vain saisin päätettyä mitä väriä. Jospa siis tilaisin kahdet? Kaikki ilmaiset tai hullunhalvat nopean tilaajan lahjat: rasti ruutuun, kaikki mulle heti tänne vaan! Liimamerkit ruutuihin, haluan sekä auton että timanttikorun (en oikeasti halua korua, mutta sen voisi antaa lahjaksi jollekin, joka sellaisista tykkää). En ikinä viitsi laskea ostosten yhteissummaa, riittää kun kalleimmista tuotteista on kullakin rivillä suurinpiirteinen yksikköhinta. Shoppailunautinto on nimittäin aidoimmillaan silloin, kun raha ei ole este. Tai no joo, hirveän hyvän tarjouksen löytäminen on myös kivaa, jos on aiemmin harkinnut samanlaisen tuotteen hankkimista kolminkertaiseen hintaan.

Tilauslomake tietenkin kuuluu jättää pöydälle lojumaan muutamaksi päiväksi, jos vaikka keksin haluta jotain lisää. Kun tilauslomake seilaa esiin jostain lehtikasojen alta, vedän yli joitakin tuotteita, jotka ovat alkaneet tuntua turhilta, tai vaihdan ne toisiin. Ei ole kaappitilaakaan kaikelle. Tuon kapineen löysin jo kirpparilta tosi edullisesti, joten sitä ei enää tarvitse tilata. Jonkin ajan kuluttua nopean tilaajan etu ei taida enää olla voimassa. Ei haittaa, saan silti pussilakanasetin 0e + toisen 3,95e! Plus postikulut 5,95. Tätä jatkuu aikansa, kunnes tilauslomake päätyy roskikseen koska sille on kaadettu maitoa ja leipämössöä tai se on rivi riviltä yliviivattu ja jäljellä on vain jotkut rumat tuikkulyhdyt hintaan 5,95e (postikulut). Alennustuotteet on jo aikoja sitten myyty loppuun nopeammille tilaajille, joten eipä haittaa. Seuraava kuvastokin ilmestyy piakkoin, täytyy katsoa mitä siinä on.

Kyllä minä jotain joskus tilaankin, mutta vain sellaista, joka on läpäissyt yllä kuvatun tulikokeen keittiön pöydällä. Tai ehkä pitäisi sanoa maito- ja leipämössökokeen. Jotenkin en vain pysty tavoittamaan kuvastojen lukemiseen liittyvää hillittömän shoppailun riemua enää postipakettia avatessani. Himoitsemani ylellinen pashminahuivi kuoriutuu paketista esiin rapisevaan muoviin pakattuna ohuena lituskana ja ilmaiset kylkiäiset ovat vielä ilmaisemman näköisiä kuin olisi osannut kuvitellakaan. Se mallin kroppa ei taaskaan kuulunut toimitukseen, tuli pelkkä paita ilman siihen sopivia muotoja. Miksen siis jättäisi tuota loppupään pettymystä kokonaan pois ja nauttisi shoppailusta täysin rinnoin kuvastojeni äärellä vaikka päivittäin? Kun laittaa sen tilauksen menemään vasta huomenna, pettymyksen riskikin siirtyy vuorokaudella kauemmas.

Olen huomannut, että kiirettä ei todellakaan kannata pitää. Sama alennuskama löytyy kirppareilta parin kuukauden sisään joko samaan hintaan tai edullisemmin avaamattomissa paketeissa tai pari kertaa käytettynä - sikäli kun se on ollut niin laadukasta, että on selvinnyt pesusta.

Tämä askeettinen kuluttaja menee nyt syömään piparkakkuja ja lukemaan postimyyntikuvastoa.

7. marraskuuta 2006

Miksi eläimiä tapetaan?

Keskustelimme kolmevuotiaan kanssa aamiaispöydässä siitä, kävivätkö he eilen isän kanssa yhdessä kahdessa kaupassa vai kahdestaan yhdessä kaupassa. Jätettiin asia hautumaan. Luin lehdestä ääneen huoneistopalosta kertovan pikku-uutisen ja keskustelimme siitä, mitä ei saa heittää roskikseen - kuumia esineitä, huolimattomasti sammutettuja tulitikkuja, tupakantumppeja jne. Seuraavalla aukeamalla oli kuva ammutusta hirvestä, joten kolmevuotias kysyi, miksi eläimiä tapetaan. Laaja kysymys!

Kolmevuotias on osoittanut merkkejä sisäsyntyisestä kasvissyönnistä nyt jo kohta vuoden verran. Makkarat ja leikkeleet kyllä uppoavat (lihanmaku hukkuu suolaan?), samoin juustoa menisi vaikka kuinka paljon, mutta kokoliha ruuan seassa ei oikein maita, ei vaikka kuinka pieneksi hienontaisi. Tuntuu, ettei hän pidä sen mausta. Poronliha - minun erityinen herkkuni - on kolmevuotiaan erityinen inhokki ja sitä sentään olen yrittänyt tarjota siitä lähtien, kun lapsi sai luvan syödä lihaa kiinteän ruuan seassa. Ei näytä olevan vaikutusta sillä, miten ruoka lapselle esitellään tai kuinka paljon maanitellaan tai uhkaillaan. Nyrkkisääntö on, että liha ei hänelle maistu.

Nyt kun mukaan tulee tämä kysymys eläinten tappamisesta, on äidin kai kohta harkittava kertauskurssia ravitsemusopista - siis muustakin kuin ruokien kalorimääristä. On vaikea selittää, että kyllä eläimiä pitää tappaa että ihmiset saavat lihaa ruokapöytään näytille ja sitten koskemattomana kompostiin heitettäväksi. Ehkä sittenkin on pitkin hampain alettava ajatella mahdollisuutta, että tarjolla olisi liha- ja kasvisversio samasta ruuasta. Kyllähän minunkin mielestäni normaalit suomalaiset liha-annokset ovat ravitsemuksellisiin tarpeisiin ylimitoitettuja, vaikka täällä ei vielä Pohjois-Amerikan tasolle ylletäkään. Lihan tuottamiseen liittyvät ongelmat (maapinta-alan kulutus, suoraan ihmisravinnoksi kelpaavan viljan kulutus, tappaminen) painavat myös mieltäni ajoittain.

Kotitalous oli aikoinaan lempiaineeni, joten valkuaisaineopit ovat kenties keskivertoa paremmin hallussa. Silti tietämykseni kasvissyönnistä on aika hataralla pohjalla. Pitää kai syödä jotain linssejä ja papuja tietty määrä? Muistan kyllä selvästi, kuinka asiasta puhuttiin köksäntunnilla joskus kahdeksankymmentäluvulla jolloin oppilaiden joukossa ei ollut yhtään kasvissyöntiin taipuvaista. Yhtä selvästi muistan, että jo silloin kuittasin aiheen järkeilemällä, että on hirveän paljon yksinkertaisempaa syödä pari leikkeleviipaletta vastaava määrä lihatuotteita päivässä kuin alkaa liotella kaikenmaailman linssejä ja papuja. Nyt sitten ihmetyttää, mahtavatko kotimaassa viljellyt tuotteet sopia tarkoitukseen, vai pitääkö meidän perheen kasvissyönti-innostusta varten rahdata ulkomailta saakka soijaa ja tofua sun muuta. Ja pitääkö minun ryhtyä selvittämään, millaisella orjatyövoimalla se on lapseni lautaselle tuotettu?

Onneksi saan vielä toistaiseksi ongelman ratkaistua helposti työntämällä kolmevuotiaalle nakin kouraan aina kun hänen liharavinnonsaantinsa alkaa huolestuttaa. Se kyllä maistuu ja onhan siinä toivoakseni kaikkien natraattien, nitriittien, elintarvikevärien, suolan ja rasvan seassa jokunen hassu aminohappokin. Voisimmehan siirtyä kotimaisesta luomulihasta valmistettuihin nakkeihin. Myyköhän kukaan onnellisten possujen nakkeja?

5. marraskuuta 2006

Kuinka vaatekaappi siivotaan?

***