Perhosefekti
läpsyttää jälleen
eli uusi blogi 2010->
eli uusi blogi 2010->
Tervetuloa penkomaan!
Logoa klikkaamalla pääsivulle
Perhosefekti
läpsyttää jälleen
eli uusi blogi 2010-> |
kierrätys- ja ekoilusivut. Tervetuloa penkomaan! Logoa klikkaamalla pääsivulle |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
| Syyskuussa 2010 kirjoitettua Politiikka lyhyesti |
Elokuussa 2010 kirjoitettua Virkamiesfiksaatio Perhosefekti eduskuntaan! Ammattilaisuutta pizzapalkalla Heinäkuussa 2010 kirjoitettua Pikakelausta Huhtikuussa 2010 kirjoitettua: Kalansilmä Maaliskuussa 2010 kirjoitettua: Sen syöt, minkä tapat Häiriköinnistä Kesälomahaaveita Iskelmä-baari on taas jees Helmikuussa 2010 kirjoitettua: Kengännauhoja Tähtihetken jälkeen tyhjyys Tää on niin tätä Kassituunaus Matalat aidat Tammikuussa 2010 kirjoitettua: Jotain jäi tekemättä: Konkurssi Poli... haukotus... Poliitikko on kohta taas kaverisi Eksoottinen nakkisoppa Kotistudio Kaiken katoavaisuus |
||||||
6. syyskuuta 2010Politiikka lyhyestiPiti alkuperäisen suunnitelmani mukaan olla äänikirjan levyjulkkarit eilen, mutta eipä ollut. Sille levylle olisi tullut tekstejä neljästä kuuteen eri kirjoittajalta ja sitäpä sitten olisi jaeltu itse kunkin sukulaisille ja tuttaville joulu-, nimipäivä ja syntymäpäivälahjoiksi seuraavat pari vuotta. Ei tullut vielä levyä, ei, kun pitää vapaa-aika käyttää politiikkasotkujen miettimiseen ja kirjastorakennuksen puolustamiseen. *** Viime keväänä eräs ihminen totesi minulle, että ei oikein ole perillä tuosta politiikka-jutusta. Että mitä se niinkuin oikein edes on ja mitä nämä kaikki puolueet ovat. Minä sille näppäränä totesin, että se on kuule hyvin yksinkertaista: Politiikassa on aina kyse rahasta. Mistä raha otetaan ja millä perusteella ja kenelle se annetaan. Tästä asiasta sitten näillä puolueiksi kutsutuilla on erilaiset näkemykset ja painotukset sen suhteen mikä on tärkeätä ja mikä vähemmän tärkeää. Aina on kuitenkin kyse rahasta. Seuraa rahan kulkua, niin törmäät politiikkaan. Edellämainittu oli silloin sellainen lonkalta heitetty pikkunäppäryys, mutta vaikka olen nyt pidempäänkin tätä asiaa pohtinut, en ole parempaa määritelmää keksinyt. *** Äänikirjaprojekti on edelleen hissuksiin vireillä. Toistaiseksi valmista on tullut yhden testiäänitteen verran. Se kertoo sattumoisin rahasta, politiikasta ja ihmisistä, jotka yrittävät parhaan näkemyksensä mukaan vaikuttaa yhteisiin asioihin. Se ei välttämättä ole kovin mukavaa kuultavaa. Olkaapa hyvät: Kivitys. 23. elokuuta 2010Ammattilaisuutta pizzapalkallaOlen viimeiset pari viikkoa leuat maitohapoilla louskuttanut etupäässä Vihreille ja koettanut opastaa tätä sakkia edes hiukan vähemmän noloihin sompailuihin vaaliponnisteluissaan. Kritiikkihän on itsenäinen taiteenlaji, jonka sivutuotteena saattaa kritiikin kohteelle syntyä oivalluksia oman tekemisen tueksi. Ajattelin jo lopettaa tämän rakentavan kritiikin antamisen, mutta sitten tuli uusin Vihreä Lanka. Muistin taas yhden perustavaa laatua olevan jutun, joka suorastaan vaatii saada osakseen pari valittua sanaa. Nimittäin Vihreiden asenne työntekoon: Työ ja erityisesti fyysinen työ on valitettava tragedia, joka onneksi tapahtuu vain hyvin tyhmille ihmisille. Muilla on tarpeeksi pelisilmää hankkiutua asiantuntijatehtäviin ja virkoihin. Edellämainittu asenne kuvastuu esimerkiksi näistä hulvattomista töräytyksistä (Vihreä Lanka 20.8.2010, sivu 7): Vihreiden
ehdokkaat eduskuntavaaleissa saivat viime lauantaina käteensä
opuksen, jonka avulla puolue aikoo käydä tähän asti
ammattimaisimman vaalikampanjansa.
... (Ville) Tuominen arvioi, että puolueen vaalityössä on otettu iso askel ammattimaisempaan suuntaan. ... Esimerkiksi ajatus, että kaikissa vaalikampanjoissa on kampanjapäällikkö, ei ollut itsestään selvä neljä vuotta sitten. ... Vihreiden kampanjat nojaavat vahvasti vapaaehtoistyöhön. Ehdokasopas kannustaakin ehdokkaita pyytämään ihmisiä auttamaan vaaleissa ja myös arvostamaan vapaaehtoistyöntekijöiden panosta vapaaehtoistyön hyvällä organisoimisella ja vaikka viemällä vapaaehtoiset pitsalle kampanjoinnin lopuksi. Tähän sanoisin, että herätkää nyt vähän äkkiä siellä EK:ssa ja järkätkää tälle porukalle kunnolliset vaalituet! Se on kuulkaa sitä parempi teille, mitä enemmän näin ajattelevaan porukkaa on eduskunnassa päättämässä työlainsäädännöstä ja työllistymistä edistävistä toimenpiteistä. Nämä ovat täysin valmiita koko vaalikampanjan ajan edistämään käsitystä, että ammattimaista jälkeä tehdään pitsapalkalla ja kehuilla. Hitsinvitsi, kun ei tätä keksitty kokeilla silloin sairaanhoitajien lakon aikaan. Olisi vain älytty viedä ne pitsalle ja kehuttu, niin ei olisi tullut mitään lakkoa. Kaikkein suurinta uhrivalmiutta osoittaville ollaan jalomielisesti valmiita antamaan myös Titteli (tosin väliaikainen ja epävirallinen eli ei-akateeminen), mikä onkin ammattilaisen suurin palkinto ja takaa sen, että ammattimaista jälkeä syntyy varmasti. Nyt kun siellä Vihreässä leirissä alahuulet väpättävät, mieli hakee perusteluja sille, miksi Perhosefektin vänkytykset ovat pelkkää kakkapuhetta ("eihän se ole edes oikeasti akateeminen, mikä lie kahden yliopiston välillä poukkoillut hum.yo, nyttemmin - hyi hyi - duunari") ja ihmetellään, mikä tädin nyt taas saa näin julmaan ja epäreiluun hyökkäykseen, niin tässäpä pari vinkkiä ajattelun tueksi: 1. Ammattilainen harjoittaa ammattitaitoa vaativaa työtä rahasta, ei pitsapalkalla. Esimerkiksi ammattimuusikon tunnusmerkkeihin ei kuulu se, että se soittaa erilaisissa tilaisuuksissa pelkästä soittamisen ilosta ja ruokapalkalla. 2. Vapaaehtoistyötä ei tehdä ruokapalkan ja kehujen toivossa, vaan siksi, että uskotaan siihen asiaan, jonka eteen ollaan valmiita uhraamaan vapaa-aika, liikenevät rahat ja monta monituista työtuntia. Teillä, arvoisat Vihreät ehdokkaat, pitää siis ensin olla se asia, johon vapaaehtoinen vaalityöntekijä voi uskoa. Vapaaehtoiset, jotka ovat valmiita tekemään Vihreää vaalityötä, jakautuvat ehdokkaiden taakse siinä järjestyksessä, jossa ehdokkaat keksivät oikeasti ajamisen arvoisia asioita. Viimeisille hoksaajille ei riitä kovin montaa tukijaa. Vielä yksi ilmainen neuvo: Ei kannata viljellä sanoja, joiden todellista merkitystä ei omakohtaisesti tunne. Työhön ja ammattilaisuuteen liittyvät asiat tuppaavat Vihreille olemaan tätä lajia. Olkaa siis varovaisia niistä puhuessanne. Kunnioittava asenne tuntematonta kohtaan on erittäin suotava. 15. elokuuta 2010Perhosefekti eduskuntaan!Olen koko kevään ja kesän ajan odotellut, että selviäisi millaisilla vaaliteemoilla Vihreät ovat vaaleihin menossa. Ei ole kuulunut mitään. Nyt selvisi maanantain televisiouutisista se mitä olen uumoillutkin ja näin se menee: Vihreet on niinku niit hyviksii ja sit Persut on aina niit pahiksii.Olenkin ihmetellyt, miksi jatkuvasti teen ohareita, kun pitäisi näyttäytyä julkisella paikalla Vihreiden teltan välittömässä läheisyydessä. Nyt tajusin, että se ei johdu hillittömän huonosta henkilökohtaisesta järjestelykyvystä vaan yksinkertaisesti siitä, että en kehtaa näyttää naamaani siinä yhteydessä, vaikka nykyään tunnun kehtaavan melkein mitä vain. Kaikki ne vihreät arvot ja tavoitteet, joiden eteen tein vaalityötä vuoden 2007 vaaleissa, on yksi kerrallaan myyty, petetty tai romutettu. RKP:n kesäkauden lopuksi julkilausumat ajatukset olivat melkoista hattaraa, mutta ne sentään esittivät asiansa selkeästi silläkin riskillä, että sanomasta ei tykätä. Se on sentään omaperäistä hattaraa. Vihreät määrittelevät nyt oman asiansa täysin muita ja nimenomaan Persuja heijastelemalla, ilman mitään omaa ajattelua. Kun vihreä politiikka ja linjaukset kerran ovat näin suoraan Persujen määriteltävissä, niin miksi vaivautua valittamaan Vihreille? Kai ne jotain omaa keksisivät, jos siihen olisi kykyä. Kun sitä kykyä ei näytä olevan, niin eikö ole viisaampaa kääntää katseensa sinne, mistä vihreitä lankoja vedellään eli Perussuomalaisiin? Luin läpi Perussuomalaisten arvomaailmajulistuksen ja totesin, että paremmin nämä näyttäisivät ainakin paperilla ajavan minulle tärkeitä asioita kuin Vihreät. Lähetin siis Perussuomalaisten puoluesihteerille lyhyen hakemuksen, jossa ilmaisin kiinnostukseni ryhtyä Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaaksi. Missään kohdassa Perussuomalaisten nettisivuilla kun ei ole vaatimusta, että perussuomalaisten kannattajan pitäisi olla homofobinen, kiihkorasistinen tai fundamentalistikristitty. Eivät mokomat huolineet minua edes ehdokashaastatteluun. On kuulemma tulijoita muutenkin aivan riittämiin. Jäi vähän sellainen olo, että nuo toreilla nyt kovaäänisesti meuhkaavat homofobiset, kiihkorasistiset ja fundamentalistista kristillisyyttä paasaavat äänitorvet edustavat kuitenkin sitä aidompaa poliittista sisältöä kuin puolueen viralliset julistukset. Se on todella sääli. Hyvälle tavallisen ihmisen etua ajavalle puolueelle olisi käyttöä tässä maassa. Täytynee siis tyytyä Eveliinaan ja Kirsikkaan. Fiksuja naisia saakelin tyhmästä ja kädettömästä puolueesta huolimatta. Vinkki molemmille edellämainituille: Mädättämöt. Niitä saisi ilmestya vilkkaassa tahdissa lisää tähän maahan. Oppia ja kokemusperäistä tietoa mädättämön rakentamisesta ja käyttöominaisuuksista voi hakea vaikka Tampereen Vedeltä. 9. elokuuta 2010VirkamiesfiksaatioEi tämä virkamiehia vastaan tappelu ihan uutta taida meikäläiselle olla. Jos katsoo vaikka vuotta 2007, niin jotain merkkejä saattoi olla jo silloin näkyvissä. Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä selvemmin näkyy kasvuympäristön vaikutus. Aamulehti sai aiheesta aikaan jopa jonkinlaista vastakkainasettelua, vaikka itse en henkilökohtaisesti ole yhtäkään kirjaston ja terveysaseman purkamista kannattavaa hahmoa vielä tavannut. Olen nyt huutanut apuun Jonne Aaronia ja Negativea, vääntänyt kättä siitä, voivatko alle 18-vuotiaat allekirjoittaa yhteisadresseja, perustanut aiheesta Facebook-tukiryhmän ja kerännyt nimiä adressin paperiversioon. 30. heinäkuuta 2010PikakelaustaHuhtikuun alun jälkeen alkoi kalenteri näyttää niin täydeltä, että harkitsin vakavasti muutaman sivun irti repimistä ja hukkaamista. Oli esikoisen harjoituksia, näytöksiä, molempien lasten kevätjuhlia, esikoulun todistuksenjakoa, koulun tiedotustilaisuuksia tulevan ekaluokkalaisen vanhemmille, esikoulun tiedotustilaisuuksia tulevan esikoululaisen vanhemmille, lomien suunnittelua ja loputtomasti täytettäviä papereita - joista osa piti tietenkin täyttää uudelleen parin viikon kuluttua, kun tieto lisääntyi ja suunnitelmat muuttuivat. Tästä on kuitenkin selvitty ja lomat lusittu. Runoviikon tarjontaan tutustuin useana iltana, matot tuli pestyä yhdessä lasten kanssa, Alangon ja Teho-osaston keikka kuunneltua ja katseltua, Pohjois-Karjalan reissu tehtyä ja erilaisissa taidenäyttelyissä rampattua. Järjestimmepä vielä omankin taidenäyttelyn.
Nyt on arki alkanut ja mustikkametsä kutsuu. Ettei liian leppoisaksi menisi, kaupunki aikoo myydä kirjastomme rakennusliikkeelle tuhottavaksi. Minä en tästä suunnitelmasta tykkää ollenkaan enkä ole vielä tavannut sellaista tämän kaupunginosan asukasta, joka tykkäisi. Kaikki ovat asiasta nyt ensimmäistä kertaa kuullessaan järkyttyneitä, mutta samalla oudon lamaantuneita. Minulla kiehahtaa sisäisesti pohjaan joka kerta kun joku sanoo: "Ei näille asioille kukaan mitään voi, kaupunki nämä päättää siellä jossain rakennusliikkeiden kanssa" tai "Tästä on jo se aiesopimus tehty rakennusliikkeen kanssa niin että eihän sille enää varmaan mitään voi tehdä."
Minä yritän potkia ihmisiä toimintaan. Jakelen flyereita eri ilmoitustauluille (pubit, kirkko, kirpputorit, pikkukaupat) ja suoraan ihmisille käteen. Kirjoitan lehtiin. Soitinpa jollekin toimittajallekin. Kerään tietoa ja keskustelen mahdollisimman monen ihmisen kanssa asiasta uusien näkökulmien löytämiseksi. Täytyyköhän vielä järjestää tästä joku keskustelutilaisuuskin? Paras paikka sellaiselle lienee joko Ale Pubi tai Pedro's, kun virallisemmat tilaisuudet eivät tämän paremmin ole tiedotustehtävässä onnistuneet. Eiväthän sellaiset tappavan tylsät viralliset tilaisuudet kaavoitusasioiden tiimoilta kiinnosta ketään normaalijärkistä työssäkäyvää, jolla on elämä ja perhe hoidettavana, ellei niitä mainosteta kunnolla: Haloo!!!Me puretaan nyt teidän kaunis nipin napin 20 vuotta vanha kirjasto ja terveysasema, jota viimeksi laajennettiin vuonna 1997. Kaupunginosan nuoriso ajetaan hengaamaan ostarille (justiinsa sinne, missä niiden hengaaminen nytkin aiheuttaa pahennusta) ja viedään niiltä bänditilat, ettei Negativen ja Jonne Aaronin menestystarina vahingossakaan pääse uusiutumaan. Vuokrataan uudesta liikekeskuksesta tilat terveysaseman ja kirjaston toiminnoille, jotta voidaan nekin vihdoin lopettaa teiltä kun se vuokra on kuitenkin liian kallis pitkän päälle. Kiinnostaako ollenkaan? Jaa ei vai? No, ettepä te vaikutusmahdollisuuksiinne olisi uskoneet kumminkaan, joten "kaupunki" tekee niin kuin rakennusliikkeet haluavat. Siellä sentään osataan ajaa omaa etua ja vaikuttaa. Että tällaista. Muistelen olleeni joskus teini-iässä ohimenevän hetken ajan tylsistynyt. Sittemmin on mennyt niin lujaa, että en enää edes oikein muista miltä se tuntuu kun on tylsää. 8. huhtikuuta 2010KalansilmäOlen saanut normaalia enemmän palautetta edellisestä blogimerkinnästäni otsikolla Sen syöt, minkä tapat. Moni on ilmoittanut, että kalan silmän esiin kaivaminen puukolla ei kuulukaan olennaisesti suomalaisuuteen eivätkä kaikki ole todellakaan niin tehneet. Ei ole tullut edes mieleen. Toisaalta alkaa näyttää aika selvästi siltä, että ne jotka niin ovat tehneet, ovat tehneet sen pikkutyttönä kalankäsittelyä opetellessaan, puhtaasta mielenkiinnosta silmän rakennetta kohtaan. Tämä on siis tavallaan "niitä tyttöjen juttuja".  28. maaliskuuta 2010Sen syöt, minkä tapatKävivät esikoululaiset pilkkimässä. Vanhat kalamiehet kouluttavat itselleen seuraajia. Eivät siirry tiedot ja taidot eteenpäin opettamatta. Kävivät esikoululaiset virsikinkereilläkin kirkossa. Kouluttavat kanttorit laulajia vanhoille virsille. Lapsuudesta tutut vanhat virret eivät kohta ole vanhoja tuttuja, jos niitä ei lapsuudessa lauleta.Esikoinen tuli ylpeydestä soikeana pilkkireissulta kotiin kolme noin aikuisen ihmisen etusormen pituista ahventa repussaan. On se ollut isoisänsä kanssa kesäisin savustamassa niin isompaa kuin pienempääkin kalaa ja mukana tarkastamassa katiskaa, mutta nämä taisivat olla sen ensimmäinen oikeasti itse ongittu saalis. Räpläsivät kalapussia pikkuveljen kanssa ja lässyttivät kaloille: Voi kato pikkuisia vauvoja... Minulla oli ilo ja kunnia perata saalis ja paistaa se pannulla. Komensin tohkeissaan höpöttelevät lapset olemaan hiljaa, sillä ajatus "pikkuisten vauvakalojen" perkaamisesta pisti huippaamaan. Avasin kalat terävillä ompelusaksilla ja havainnoin, että kaksi kaloista oli pienestä koostaan huolimatta selvästi kyllin aikuisia tekemään lisää vauvakaloja: Mahat olivat pullollaan toisella mätiä, toisella maitia. Vatsojen avaaminen sai oman vatsani muljahtelemaan yllättävillä tavoilla. Jostain syystä ison kalan perkaaminen ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta. Täytyy myöntää, että mielessä kävi ajatus kalojen heittämisestä sellaisenaan kompostiin koska se olisi ollut niin paljon helpompaa, mutta olisi se ollut sekä minun ja onkijattaren itsensä mielestä kovin väärä teko. Eläinten tappamisesta on meillä ennenkin neuvoteltu ja neuvotellaan edelleen jonkin verran joka ikisen ruokailun yhteydessa. Olen näköjään omaksunut jonkinlaisen sovelluksen buddhalaisesta ajattelusta ja yritän välittää sitä eteenpäin lapsilleni: Tietty määrä tappamista on välttämätöntä ja täysin luonnonjärjestyksen mukaista, mutta tappamisessa on moraalisäännöt. Sääntö 1: Jos pitää tappaa, se pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti, mahdollisimman kivuttomasti, eikä kärsimystä saa pitkittää hetkeäkään pidempään kuin on pakko. Sääntö 2: Sen syöt, minkä tapat. Tästä seuraa, että pääsääntöisesti ei pidä tappaa mitään, mitä ei aio syödä tai joka ei suoraan ja välittömästi ole uhka omalle elämälle. Paistoin perkaamani miniahvenet paistinpannulla voissa. Kalojen ensin valkoisiksi ja sitten keltaisiksi muuttuvat silmät, jotka lopulta irtosivat paistinpannun pohjalle, herättivät lapsissa kauhistunutta riemastusta.Selitin, että kalan silmälle käy samalla tavalla kuin kananmunalle paistettaessa. Läpinäkyvä valkuaisaine muuttuu läpinäkymättömäksi valkoiseksi. Ne halusivat tietää, käykö ihmisen silmälle samalla tavalla jos sen paistaa. Sanoin, että kyllä niin varmaan tapahtuu vaikkapa jossain tulipalossa, jossa vainajien ruumiit pääsevät kuumenemaan. Samalla yritin reippaana ja hymy huulilla paistaa niitä kalaparkoja, vaikka mahasta ja päästä otti niin että teki mieli pyörtyä. Paistetuista ahvenista nypin vaivalloisesti noin ison teelusikallisen verran lihoja, jotka onkijatar itse juhlallisesti söi suolalla maustettuna. Pikkuvelikin sai saaliista maistiaiset. *** Tytär ei olisi oma itsensä, ellei se olisi ohimennen maininnut, että ai niin oli siellä valokuvaajakin sieltä sanomalehdestä. Ja kappas vain, ylläri pylläri: Kuva tyytyväisestä lapsesta ja sen pilkkimästä miniahvenesta oli seuraavan päivän lehdessä etusivulla ja onkijattaren nimi siinä vieressä puolen sentin korkuisilla kirjaimilla. Voihan voihan voihan... ihmetys tai jotain... *** Ensi kesänä täytyy opettaa noille lapsukaisille kalan perkaaminen puukkoa käyttäen. Se on niitä juttuja, jotka pitää oppia siinä iässä kuin ällöttävät asiat kuten kalan suolet ja muut sisäelimet ovat vielä iloisesti kehtovia. Kalan silmän kaivaminen terävällä puukonkärjellä ulos kuopastaan kuuluu meidän kaikkien suomalaisten lapsuusmuistoihin. Vai etkö muka koskaan ole tehnyt niin? 21. maaliskuuta 2010Häiriköinnistäei oo helppoo olla positiivinen
kun kaikki paska tunkee aivoihini väkisinkin Ismo Alanko: Vuorelle Taas minulle kerrottiin yhdestä henkilöön kohdistuvasta hyökkäyksestä, jonka sai aikaan kohteen ajatteluun kohdistuva raivo. Ei siis se, että tyyppi olisi ärsyttävä tai riidoissa jonkun kanssa, vaan se, että hän hyökkääjän mielestä edustaa vääränlaisia ajatuksia ja hyökkääjä katsoo oikeudekseen jakaa kollektiivista rangaistusta ensimmäiselle sopivasti eteen osuvalle kohteelle. Eikä kohde taaskaan ollut ulkomaalaistaustainen, vaan liimatukka hetero kalpeanaama käsittääkseni jostain Pohojammaalta. Minä en halua tietää näistä mitään, nähdä mitään enkä kuulla mitään, mutta kuulenpahan vain väkisinkin ja jotakin tarttis asioille tehdä. Ei enää riitä, että maksan tukimaksuni kuukausittain Amnestylle ja ostan sillä unohduksen, kun paska alkaa valua syliin jo kotimaassakin. Ei ole uusi asia häiriköinti ja ilkivalta vaalien yhteydessä. Eivät ole uutta tässä maassa uhkailu, muilutukset ja kyyditykset - mutta haluammeko nämä ilmiöt takaisin suomalaisen politiikan arkeen ja keinovalikoimaan? Kuulkaapas nyt tarkasti sekä te "oman puolen" että te kaikki "vastapuolen" eduskuntavaalityöhön valmistautuvat: Me nykypäivän aikuiset vuonna 2010-2011 päätämme tästä asiasta. Meistä riippuu, mihin suuntaan toimintatavat tässä maassa kehittyvät. Vaalit ovat erinomainen sauma sekä poliitikoille tuoda keskusteluun omia teemojaan että kansalaisille kertoa poliitikoille omaa mieltään painavista asioista. Kiivas keskustelu on hyvästä ja tarpeellista, jopa nautinnollista puolin ja toisin. Räjäytetyt postilaatikot, pelotellut lapset ja väärin ajattelevan "poliittisen vihollisen" pahoinpiteleminen ja/tai väkivallalla uhkailu sen sijaan eivät ole. Täysin vakavissani olen ehdottanut ja tulen edelleenkin ehdottamaan, että vaalityöhön osallistuvien koulutukseen otetaan mukaan keskustelu käytännön vaalityötä tekevien omasta turvallisuudesta ja vedetään selkeät yhteiset linjat sille, kuinka hankaliin tilanteisiin suhtaudutaan. Nämä toimintamallit pitää miettiä ja sisäistää etukäteen kaikessa rauhassa, koska hankalat ja vaaralliset tilanteet syntyvät aina nopeasti, eikä siinä enää ole aikaa ihmettelemiseen kun sylkevä ja huutava örkki ajaa teini-ikäistä vaalimainostenjakajaa takaa kerrostalon ahtaassa rappukäytävässä. En halua yhdenkään vapaaehtoisen vaalimainosten jakajan tai äänestyskopilla kahvia kaatavan joutuvan uhkauksien, häirinnän ja lyöntien tai potkujen kohteeksi. Turha tulla minulle inisemään, että tällaista ei Suomessa tapahdu. Tapahtui edellisissäkin vaaleissa ja silloin tällä maalla vielä sentään meni hyvin. Arvatkaapa huviksenne, onko vuoden kuluttua yhtä leppoisat tunnelmat? Mielestäni kaikki uhkaavat tilanteet ja häirintä tulee ilmoittaa poliisille. Kaikesta ei toki tarvitse tehdä rikosilmoitusta, mutta ilmoitus kuitenkin. Mieluiten kuvan kanssa. Hankkikaa siis vaalityöntekijät itsellenne sellainen muutaman kympin maksava kamerakännykkä joko omaksi tai lainaan ja opetelkaa käyttämään sitä. Tilanne ei tästä hyssyttelemällä parane. Se paranee vain sillä, että otamme asian esille ja päätämme yhteisistä toimintalinjoista. Omasta puolestani kannatan täydellistä avoimuutta. Kissa pöydälle ja kaikki katsomaan. Mikään ei estä perustamasta vaikkapa Facebookiin kaikkien puolueiden yhteistä (moderoitua) ryhmää, johon raportoidaan kaikki vaalien yhteydessä poliittisista syistä tapahtuneet hyökkäykset koko maasta. Mieluiten kuvien kanssa, sillä julkisella paikalla kuvaaminen on täysin luvallista. Tälle asialle pitää voida tehdä jotain. Miten muka sellaiset ihmiset, jotka hyssyttelevät itseensä kohdistuvia vääryyksiä ja häpeillen nuolevat haavansa omassa yksinäisyydessään voisivat vakavalla naamalla väittää pystyvänsä ajamaan yhteistä etuamme eduskunnassa? Kuka ajaa heikompien asioita, jos vahvatkin ovat vellihousuja omissa asioissaan? 19. maaliskuuta 2010KesälomahaaveitaPäiväkodista kysellään, milloin meidän perheessä pidetään kesälomat ja meillä ollaan taas aivan hämmästyneitä. Tietääkö joku muka kuukausia etukäteen, milloin on mahdollista jäädä lomalle? Sehän riippuu aivan kaikesta: Löytyykö sopivaa sijaista, tuleeko tilauspiikkejä, ovatko työkaverit terveinä, jne. Lomapäivien kertymän voi laskea, mutta loman sijoittaminen kalenteriin on aina yhtä hämmentävää. Täytyy viikonlopun aikana keskustella asiasta, että saadaan edes joku vastaus päiväkotiin niin että ne pystyvät suunnittelemaan omat lomalistansa. Kesälomasuunnitelmia meillä sen sijaan kyllä on. Me mennään Pohjois-Karjalaan! Luemme joskus iltaisin vuoteessa ennen nukkumaanmenoa vuoden 1980 peruskoulukartastoa (kartat vuodelta 1972) ja suunnittelemme reittiä: Kuopio, Joensuu, Mikkeli, Pieksämäki ja tietenkin Koli, mutta missä järjestyksessä? Autolla mennään, mutta missä yövytään? Varataanko etukäteen vai luotetaanko onneen?  Yleensä peruspositiiviset ja uusiin asioihin ennakkoluulottomasti suhtautuvat lapsemme ottivat tiedon kesälomareissusta yllättävän torjuvasti. Eräänä aamuna kerroin niille eteisessä vaatteita pukiessamme, että kesällä mennään kuulkaapas lapset Pohjois-Karjalaan koko perhe! Ihan niin kuin siinä laulussa! Lapset menivät aivan totisiksi ja sitten esikoinen kysyi huolestuneena: Oikeastiko? Kai sä nyt vaan juksaat? Minä sanoin, että joo joo, ihan oikeasti! Siitä tulee kivaa! Lapset olivat edelleen ihan synkkinä - etten sanoisi naamat kalpeina - ja vaativat saada tietää miksi ja onko niiden pakko tulla mukaan. En edelleenkään oikein ymmärrä syytä vastahankaisuuteen. Sekoittavatko ne Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Korean? Siinä tapauksessa kuka niille on kertonut Pohjois-Koreasta ja mitä on kertonut? Asian selvittely on edelleen työn alla. En kyllä olisi etukäteen uskonut, että joudun näin voimallisesti markkinoimaan itään suuntautuvaa kotimaanlomaa omille lapsilleni. Varsinais-Suomen suuntaan ne ovat valmiita lähtemään aivan milloin tahansa.  6. maaliskuuta 2010Iskelmä-baari on taas jeesPari vuotta sitten haukuin blogissani Iskelmä Baarin ulkoisen imagon aika rivakoin sanakääntein. En pyydä anteeksi, koska kritiikkiin oli mielestäni tuolloin aihetta. Nyt minulla kuitenkin on positiivista kerrottavaa tuosta paikasta eikä sitä sovi jättää kertomatta. Kävin Iskelmä Baarissa seurueeni mukana kaksi viikkoa sitten. Ovella ei enää seissyt kahta yrmeätä jääkaappipakastinta täydessä taisteluvarustuksessa. Henkilökunta oli vallan mukavaa nuorta väkeä. Valtaosa asiakkaista oli arviolta 25-45 -vuotiaita, asiallisen oloisia tavallisia ihmisiä ja vaikka paikkaan olisi enemmänkin asiakkaita mahtunut, tunnelma oli ok. Karaokevetäjä hoiti hommansa asiallisesti ja ystävällisesti. Portsari oli huomattavan mukava. Hän kertoi, että parisen vuotta sitten jääkaappipakastimien ovella seisottamiseen oli syynsä mutta niistä ongelmista on nyt päästy. Naistenhuone oli siisti ja hyvin valaistu. Julistan siis täten mielipiteenäni, että Iskelmä Baari on jälleen oikein mainio ja myös naisihmiselle sopiva illanviettopaikka keskellä Tamperetta, Siperian liikekeskuksessa (siis Finlaysonin alueella, Satakunnankadulla).  Viekää muistaessanne sille kivalle portsarille terkkuja. Se "maksoi" tämän mainoksen olemalla erittäin hyvä työssään. Ja mukava. 28. helmikuuta 2010KengännauhojaPitikö tämän olla käsityöblogi? Laitanpa tähän väliin jotain käsityöllistä: Uudet vaaleanpunaiset nauhat porkkareihin.   Olivat
niin tönkkövakavamieliset nuo mustat platform-bootsit mustalla
nyörityksellä, että olen jo jonkin aikaa miettinyt
niihin uusia
nauhoja ilmettä piristämään. Nuorisoputiikeista
kyllä löytyy kaikenlaista kivaa, mutta jotenkin eivät
enää tällä iällä ja
elämänkokemuksella pääkallokuosit ja hellokittyt
nappaa. Yksinkertaisista asioista syntyvä räyhäkkyys on
parempi. Vuoden professori Howard T. Jacobs teki saappaillaan vaikutuksen ainakin
minuun viimekertaisia Linnan juhlia katsellessa. (Kuva nyysitty mtv3:lta, käykää siis siellä kannatuksen vuoksi.)Peruskoulun käsityötunneilla opetetaan kaikenlaista hauskaa ja hyödyllistä. Kun vain muistaisi kaiken silloin, kun sitä tarvitsee. Nyt onneksi muistui mieleen sormeiltu nyöri. Oma alotustekniikkani poikkeaa hieman ohjeessa neuvotusta ja koska langanpäiden päättely siististi valmiin narun sisään on se kinkkisin juttu tämän narun teossa, tykkään omasta menetelmästäni enemmän. Siinä ei jää pääteltävää kuin narun toiseen päähän. Toinen pää on valmiiksi siisti. Näin:      21. helmikuuta 2010Tähtihetken jälkeen tyhjyysKuusivuotias tytär rakastaa esiintymistä. Kun se oppi puhumaan, se muistaakseni ensimmäiseksi ilmoitti, että lihaa en sitten mielelläni syö (myöhemmin se oppi iskusanan "kasvissyöjä") ja heti seuraavaksi se alkoi kysellä, kuinka televisioon pääsee esiintymään. Minä olen yrittänyt harata vastaan ja selittänyt, että ensin pitää oppia taitoja. Täytyy osata jotain erityistä jota voi sitten hyvillä mielin esittää muille. Pitää osata myös harjoitella. Esitys ei ole mielenkiintoinen sen vuoksi, että joku on esillä, vaan esiintyjän harjoituksen avulla hiottujen taitojen vuoksi. Ja että hyvän esiintyjän täytyy tulla äärimmäisen hyvin toimeen muiden ihmisten kanssa, koska mikä tahansa esiintyminen vaatii onnistuakseen saumatonta yhteispeliä. Tytär on siis kiltisti käynyt temppujumpat, telinevoimistelun alkeet ja lastentanssitunnit. On kolunnut voimistelu- ja tanssiseurojen kevät- ja jouluesitykset vielä päiväkodin juhlien lisäksi. Toissa jouluna päiväkodin juhla oli läheisen koulun juhlasalissa ja tytär oli haljeta onnesta, kun sai (yhtenä kolmesta) pidellä oikeata mikrofonia oikealla esiintymislavalla elävän yleisön edessä. Oli siellä lavalla kymmenittäin muitakin lapsia, mutta tytär veti omaa show'taan alusta loppuun eturivissä ja siitä kyllä näki, kuinka se nautti. Samaan aikaan sen pikkuveli, jota en sitten saanut pakotettua sekä pukemaan päälleen oikeita päällyshousuja että lähtemään joulujuhlaan ja kiipeämään lavalle muiden lasten mukana, murjotti naama nurinpäin näyttämön takaoikealla ja riisui mielenosoituksen vuoksi molemmat sukkansa kolmannen laulun aikana. Onneksi ei riiisunut niitä mustia pitkiä kalsareitaankin samaan kasaan tonttulakin ja sukkien kanssa ennenkuin lavalla olevat aikuiset huomasivat ja komensivat sukat takaisin jalkaan. Pikkuveli on esiintymisen suhteen selkeästi eri puusta veistetty kuin sisarensa.  Viime vuoden lopulla tyttärellä alkoi mennä
kenraaliharjoituksia ja varsinaisia esiintymisiä
päällekäin. Päätin, että nyt
riittää vastaan haraaminen: Olen mieluummin se kiva
äiti joka auttaa tekemällä tyttärelleen portfolion
jolla voi yrittää hakea avustajanhommia erilaisista
produktioista kuin se tympeä akka jolta pitää
tehdä salaa. En ehtinyt tehdä yhtään
mitään asian eteen kun tytär jo sai kutsun
esiintymään voimistelunäytökseen yhdessä
isoäitinsä kanssa.Nyt se välillä puhuu jostain Tampere-talon esityksestä, joka saattaisi olla tiedossa keväämmällä. Minä kysyin, että kai sulla vielä on kivaa vaikka on noin usein noita menoja ja tytär totesi vaatimattomasti, että "onhan se kiva päästä Tampere-talon lavalle, kun sillä lavalla en vielä olekaan esiintynyt". Totta... Ratinan stadion, Sampola ja Sorin sirkuksen lava onkin toki jo koluttu. Sitä kysyttiin myös rytmisen kilpavoimistelun joukkueeseen, mutta se kieltäytyi tässä vaiheessa. Rauhalliset koti-illat ilman harjoituksia ovat ilmeisen arvokkaita. Tytär ei siis tunnu tarvitsevan apua esiintymistilaisuuksien hankkimiseen enkä minä aio laittaa tikkua ristiin niin kauan, kun se tasaiseen tahtiin pääsee omin ansioin mukaan milloin mihinkin juttuun. Alla on nukketeatteriesityksen käsikirjoitus esikoulua varten. En viitsi tässä vaiheessa opastaa tavutusta. Tytär menee syksyllä kouluun ja täytyy sillä sielläkin olla jotain opittavaa. Tylsistyy muuten kokonaan.  Viikkojen harjoittelu ja esiintymisjännitys huipentuu varsinaiseen esiintymiseen, joka on hetkessä ohi ja sen jälkeen kaikki on loppu. Harjoitusten aikana tutuksi tullut ryhmä hajaantuu. Olo on kuin tyhjällä paperimukilla: Tyhjiin juotu, kasaan rutistettu ja roskikseen heitetty. Kuusivuotiaalla ei ole työkaluja sen menetyksen ja tyhjyydentunteen käsittelemiseen. Hurja tunne se on aikuisellekin, vaikka kokemuksesta tietää kupin kyllä vähitellen oikenevan ja täyttyvän uudelleen. Sitä odotellessa pitää vain yrittää ottaa rauhallisesti ja luottaa tulevaisuuteen. Esiintymisen antamilla kickseillä on todellakin hintansa. Mistäkö tuli mieleen vuodattaa tästä aiheesta? No siitä, kun viime viikolla minulla oli yksi (1) virallinen meno ja lapset menivät tietääkseni sillä välin pulkkamäkeen. Hieroivat näköjään sillä reissulla tuttavuutta toimittajatädin kanssa ja saivat kuvansa lehteen. Minun pitäisi vastuullisena aikuisena kertoa kuusivuotiaalle, että ei elämä oikeasti toimi niin, että lapsi antaa lausuntoja milloin juuri sopivasti kohdalle sattuvalle radiotoimittajalle, milloin lehteen. Todella harvassa ovat ne lapset, joiden esiintymistä kuvataan ja näytetään Urheiluruudussa. Sen Urheiluruutu-episodin jälkeen sille on enää turha sanoa, että televisioon pääseminen on lähes mahdoton unelma toteutettavaksi. Se teki sen jo kerran. Tyttären elämä jotenkin nyt vain menee tuolla tavalla tässä vaiheessa. Ehkä se siitä tasaantuu, kun koulu alkaa. Ehkäpä. Onneksi se viihtyy myös kotona. 17. helmikuuta 2010Tää on niin tätäKuulin tänään että se ennen joulua lahjaksi saamani laukku jonka tuunasin Stefan Lindforsin kangaskassilla, ei muuten sitten ollut mikään tavallinen mainoslaukku, vaan ennemminkin niinkuin merkkilaukku. Eikä se ollut varsinaisesti käytetty, vaan pikemminkin käyttämättä jäänyt. Niinkuin käytännössä uusi merkkilaukku. Että niinqu uppista vaan... Ilmankos se tuntui niin laadukkaalta. Tunnetila on tässä kohdassa vähän sama kuin silloin, kun pamautin appivanhempien autolla Citymarketin parkkipaikalla toisen auton kylkeen. Kun kömmin räntäsateessa tihrustamaan kuinka kävi, saatoin todeta että onpas siinä näpsäkän näköinen Mercedes-Benz. Eikä mitenkään kamalan vanhaa vuosimallia. Auton omistaja, joku työsuojelupiirin ylipääjehu, totesi ymmärtäväisen oloisena, että eihän tässä mitään isompaa hätää ole kun ei onneksi tullut henkilövahinkojakaan, ja että hän vie Mersun huomenna VEHO:lle niin saavat pojat antaa hinta-arvion.  Se
ero näissä tapauksissa on, että siinä missä
jälkimmäisessä tapauksessa tuli pelkkää vaivaa
ja sotkua, niin tässä laukkutapauksessa minulla on
sentään todella hieno uusi laukku. Se on tarkalleen ottaen
vielä aika paljon hienompi kuin luulinkaan. Onneksi ei ollut
Vuitton... vaikka en kyllä minä senkään merkin
päälle paljon ymmärrä.11. helmikuuta 2010KassituunausNythän tässä kävi niin, että tilasin Ismo Alanko Teholla Onnellisuus-paketin, jossa on mukana Stefan Lindforsin suunnittelema kangaskassi ja jotain kuvia ja kortteja ja postimerkkejä. En minä niistä muista tavaroista niin välitä ja levynkin olisi voinut hankkia mp3-tiedostoina, mutta sen kassin halusin. Muulle kamalle olin suunnitellut jo tilausta tehdessäni uuden osoitteen. Postikortin ja kuvan ilmoitin antavani eräälle ystävälle sillä ehdolla, että se toimii lääkärin ohjeiden mukaisesti ja muutenkin huolehtii itsestään kunnolla. Huomasin sentään aika nopeasti ja täysin oma-aloitteisesti olevani täydellinen paskiainen: Yritän käyttää jotain kiristyksen ja lahjonnan välimuotoa älykkääseen, aikuiseen ihmiseen. Yritän hyvää tarkoittaen manipuloida jo ennestään rikkimanipuloitua ihmistä. Toivottavasti sillä ei ole yhtään enempää minun kaltaisiani "ystäviä". Jos on, niin taidan ymmärtää, miksi eläminen on hänelle välillä niin takkuista.  Olin
siis alunperin ajatellut nuo minulle merkityksettömät
lisut juuri tuolle ihmiselle täysin ilman mitään ehtoja,
ilahduttamistarkoituksessa.
Näin sen on oltava ja näin se tulee olemaan, eikä
mitään kieroja ehtoja siihen päälle. Minä
pidän levyn ja kassin.Onneksi perhe oli tällä viikolla appivanhempien kanssa mökillä hiihtelemässä ja talvea viettämässä. Meillä kun oli juuri viime viikolla miehen kanssa Vakava Keskustelu kangaskassien kokonaismäärästä tässä taloudessa. Kun nyt sattui niin onnellisesti, että minulla on aikaa peittää jälkeni eli taas kerran uuden kangaskassin hankkiminen, niin tuunasin yhteen pomolta joulun aikaan saamani varsin laadukkaan mustan (mainos)laukun ja tämän ohuen kangaskassin.  Kassien ja laukkujen kokonaismäärä on taas ennallaan ja silti minulla on hieno uusi laukku. Vitsit kun mä olen fiksu! PS. Voihan, voihan, voihan... 6. helmikuuta 2010Matalat aidatTuli sanomista siitä kun kirjoitin tammikuun lopulla, että "meillä on täysi vapaus mennä siitä, missä aita on matalin silloin kun siltä tuntuu". Säveltäjä-sanoittaja-sovittaja-äänittäjä närkästyi pahemman kerran. Yritin selittää, että ei vapaus tehdä jotain tarkoita sitä, että sitä vapautta alvariinsa käytettäisiin. Se, että em. tyyppi käyttää kymmeniä tunteja (per yksi laulu!) vapaa-aikaansa työpäivien päätteeksi säveltämiseen, sanoittamiseen, sovittamiseen, taustojen tekemiseen ja äänitetyn materiaalin perkaamiseen, ei todellakaan ole menemistä siitä, missä aita on matalin. Omasta puolestani voin sanoa, että eipä tarvinnut kovin korkean aidan yli hypätä, kun Sankarit katoaa -taidebläjäykseen (kesto 4 minuuttia 10 sekuntia) laitoin kuvitukseksi yhden ainoan kuvan tuhkakupista. Olkoonkin, että jouduin ottamaan kolmekymmentä kuvaa, että sain edes sen yhden riittävän kelvollisen. Ja olkoonkin, että koko sanoituksen idea lähti liikkeelle kohdasta "tuhkia seassa tumppien". Tuhkakuppia kuvatessani huomasin, että se nyt vain todellakin on vanha peltinen tuhkakuppi, kuvasipa sitä mistä kulmasta tahansa tai vaikka Eiffel-tornin huipulla. Kuvaan voi laittaa värinöitä ja tärinöitä ja jänskiä värejä, mutta tuhkakuppi on tuhkakuppi. Siinähän se on koko kappaleen sanoma, yhdessä kuvassa. Mitäpä sen kanssa rimpuilemaan?  30. tammikuuta 2010Kaiken katoavaisuusPinksahti tietsikasta kovalevy alkuviikolla. Jos sen täytyi jossakin kohtaa pinksahtaa, niin kyllä hyvän hetken valitsi. Perhosefektin vuodenvaihteen inspiroima päivitys on valmis ja isoimmat korjaukset päivitykseen tehty. Samoin viimeisin musiikinomainen taidebläjäys saatiin viikonloppuna haudattua nettiin. Tällä kertaa hermostuin koneen hajoamisesta yllättävän vähän, vaikka ei ollut tietoa saako kovalevyltä pelastettua mitään. Varmuuskopioinnista oli kyllä puhuttu juuri edellisellä viikolla, mutta tietenkään en ollut sen eteen tehnyt mitään. Vielä. Toki olin ärtyisä, kun en päässyt feisbuukkaamaan ja tonkimaan Perhosefektin kävijätilastoja. Tilastoista etsin sivuja, joille on yritetty päästä mutta jotka katosivat päivityksen yhteydessä, jotta voin tehdä niiden tilalle uudelleenohjaus-sivun. Kovalevyllä olevista tiedoista ja kuvista en kuitenkaan ollut huolissani. Maailma on täynnä valokuvia, joilla ei ole mitään todellista merkitystä kenellekään sitten kun kukaan ei enää muista, keitä kuvassa on ja mihin tilanteeseen kuva liittyy. Kuva ilman tarinaa ei ole kovin merkityksellinen. Joku puu jossain, jonkun vauvan naama, joitakin nuoria bilettämässä. Auto, vene, kukka. Niin kauan kun maailmassa on puita, vauvoja, autoja, veneitä, kukkia ja bilettäviä ihmisiä, yksittäisen kuvan katoaminen ei ole kovinkaan suuri menetys. Mitä meikäläisen teksteihin tulee, niin uudelleenkirjoittaminen on aina ollut niille vain hyväksi - varsinkin, jos ne on pitänyt kirjoittaa kokonaan uudelleen ulkomuistista. Turha läperrys karsiutuu pois. Joskus on karsiutunut pois koko teksti kaikkinensa, eikä ole maailma suistunut radaltansa menetyksen vuoksi. Päässäni olevat tiedot ja taidot olen pyrkinyt parhaani mukaan siirtämään Perhosefekti-sivuston kautta muiden saataville. Ne joko ovat siirtyneet eteenpäin tai sitten eivät, mutta oman osuuteni katson tehneeni parhaan kykyni mukaan. Ettei nyt menisi liian dramaattiseksi niin sanottakoon, että olen aikeissa tehdä näin myös jatkossa. *** Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt paljonkin elämän tarkoitusta ja kuolevaisuuden olemusta. Siihen tulokseen olen tullut, että vain henkinen perintö on jollakin tavoin pysyvää. Hienoimmatkin rakennelmat rapautuvat ja katoavat. Koneet rikkoutuvat ja kirjoitukset tuhoutuvat erilaisten tallennusvälineiden mukana. Ainoa asia, joka todella pysyy ja jolla on arvoa, on se aines joka aktiivisesti siirtyy ihmisen mielestä toiseen ihmismieleen: Tiedot, taidot ja tarinat. Ja kaikkein tärkeimpänä rakkaus, tässä ja nyt. Ihmiseltä toiselle siirtyy vain se aines jota pidämme niin tärkeänä, että olemme sen siirtämiseksi valmiita näkemään vaivaa. On kerrottava ja näytettävä eteenpäin mitä olemme oivaltaneet ja aiemmilta sukupolvilta perintönä saaneet. Kirjoilla ja muilla tallennusvälineillä on toki arvonsa, mutta niihin haudattu tieto on todellakin iäksi kadotettua ellei sitä ajoittain kaiveta esiin, sen merkityksellisyyttä punnita ja siitä toisinneta eteenpäin siirtämisen arvoinen aines, jotta se säilyy taas palan matkaa eteenpäin kansakunnan/ihmiskunnan tulevaisuuteen. Siksi kaikki laulut pitää tehdä aina vain uudelleen: Kaikki kuvat pitää kuvata ja kaikki veistokset veistää, muinaiset tarinat pitää pukea uusiin vaatteisiin, filosofisten pohdintojen polut täytyy tallata aina uudelleen ja päätyä suunnilleen samoihin lopputuloksiin. Lyhyesti suomeksi: Tehkää kulttuuria, kylpekää kulttuurissa ja tukekaa kulttuuria! Se on ainoa jotenkin kestävä asia maailmassa ja sekin kestää vain jatkuvan, katkeamattoman toistamisen kautta. *** Tackaan, nickaan och pockaan Wuotechin pojille, jotka salamannopeasti siirsivät pinksahtaneen kovalevyn sisällön vanhalta koneelta (Win2k, P4, 1600 MHz, 20 GT, rikkinäinen romppuasema ja kovalevy) uudelle koneelle (WinXP, P4, 2200 MHz, 80 GT, 2 toimivaa romppuasemaa) ja veloittivat siitä lystistä noin 170 euroa. Hintaan sisältyi työn ja uuden koneen lisäksi sangen oivalliset uudet pöytäkajarit.  Näillä uusilla kaiuttimilla on kiva kuunnella vaikkapa Onnellisuutta.
Piisusta tulee jännästi esiin erilaisia asioita sen mukaan,
kuuleeko sen keskusradiosta isossa, kaikuvassa työtilassa,
kotikeittiön vanhasta pikkuradiosta, autoradiosta renkaiden
metelin yli, kuulokkeista ämppäriltä tai nyt
näistä uusista hienoista tietsikan kaiuttimista.23. tammikuuta 2010KotistudioKotistudiossa äänittäminen menee nykyään jo aika sujuvasti tietyn vakiintuneen kaavan mukaan. Lasten nukkumaanmenoajan jälkeen tehokasta työskentelyaikaa on noin 2-3 tuntia kerrallaan. Sitten onkin jo aamuyö ja työskentelyn teho alkaa käydä kyseenalaiseksi. Tulee enemmän korjattavaa kuin varsinaisesti valmista. Uuden kappaleen lauluosuuksien äänittäminen menee suunnilleen näin: - No niin, lähtee...
- Laa laa laa... - Mitä kappaletta sä laulat? Ei se noin mene! - Ai jaa? Miten niin? - No kun toi ei todellakaan ole se melodia. Mä luulin, että sä olet harjoitellut tämän valmiiksi! - Oon mä harjoitellut. Mutta ilmeisesti mä oon harjoitellut tätä vähän eri sävelellä... - ?!? Mä tein sulle taustan harjoittelemista varten. - Joo ja olen mä sen kanssa harjoitellut. Kato kun tämän voi näköjään laulaa sen taustan päälle monella eri sävelellä. - ?!? Missä se nuotti on? Sulla on toi nuottipaperi ollut siinä pöydällä kaksi viikkoa! - Joo mutta mä katsoin siitä lähinnä noita sävelten pituuksia ja sit noi sanat... - ?!? Siis eihän tästä ei tule yhtään mitään! - Älä nyt hermostu. Kato annat mun harjoitella tämän nyt sillä oikealla sävelellä parin säkeistön verran. Jos mä sen kerran opin väärällä melodialla laulamaan, niin kai mä nyt sen opin sitten tällä oikeallakin. Ei mene kauan, mä lupaan. Viittitkö pimputtaa sen mulle tolla syntikalla kertaalleen? - Eih... voih... olla totta... *kolinaa, tuhinaa, mikserin piuhojen nyppimistä ja pari nyrkiniskua tietokonepöytään* - Eiku otat nyt vaan rauhallisesti. Kyllä tää tästä lähtee sujumaan. Laitat vaikka niitä tasoja sitten siinä samalla kun sun pitää ne kumminkin vielä tarkastaa. Tuntia myöhemmin meillä on jo niin hauskaa, että pitää välillä istua lattialle nauramaan, etten kellahda kumoon ja vedä konkkamikkiä perässä. Mikserin piuhoja on niitäkin riittävästi ja niitä pitää varoa. Melodiasta pidetään kiinni, mutta sanat elävät ja muuttavat muotoaan moneen otteeseen. Tuskaisen hitaasti syntyy aina joitain otoksia, joista miksaaja sitten miksaa tuskaisen hitaasti jotain kokonaista seuraavien viikkojen aikana. Miksauksen valmistumista odotellessa minä yritän saada jonkun innostumaan videon tekemisestä ja kun taiteellisemmat tahot eivät taaskaan innostu, teen itse lasten avustuksella sellaisen kuin sattuu päähän pälkähtämään. Digikameralla, kun ei meillä mitään videokameraa ole. Eikä hankita tällaisten pikkujuttujen vuoksi, kun ei sillä muuta käyttöä kumminkaan olisi. Ei tällaista kannattaisi tehdä, jos ei tämä olisi kivaa. Onneksi meidän ei tarvitse välittää siitä, mikä mahdollisesti myy ja mikä ei, ei istua autossa tuhansia kilometrejä keikkapaikalta toiselle, ei antaa yhtään typerää haastattelua eikä sureksia ilkeitä kritiikkejä. Oli lopputulos mikä hyvänsä, ainakin meillä on ollut hävyttömän hauskaa sitä tehdessä ja palkkahan minulle tulee makkaratehtaan viemärikaivojen ritilöistä suolenpätkiä nyppien eikä laulamalla. Sitä paitsi onhan se nyt luksusta, että näin artistina voi aina tarvittaessa vietellä miksaajan, että se laittaa lauluun lisää imartelevaa kaikua, vokotella sanoittajaa muuttamaan sanoja sopivammiksi, flirttailla sovittajan kanssa, rapsutella säveltävää sopivista paikoista ja nuoleskella tuottajaa ihan muuten vaan, kun se on niin ihq. Lopuksi voi äänittäjän kanssa laittaa laitteista sähköt pois kun alkaa liikaa väsyttää ja kellahtaa tyytyväisenä oman puolison kainaloon omaan sänkyyn. Sama mies, monet saappaat. *** Taas tuli jotain valmista: Meidän kesähäät. Loppurutistus ei onnistunut tälläkään kertaa täysin ilman äänten korottamista, lievää kiukuttelua ja loputtomaan nysväämiseen tuskastumista. Vaan miksi nysvätä yksityiskohtia loputtomiin kun meillä on täysi vapaus mennä siitä, missä aita on matalin silloin kun siltä tuntuu? Ihanaa on päästää tekele menemään (ts. haudata se nettiin, kuten puoliso asian ilmaisee) ja alkaa miettiä jotain uutta. Ammattilaisilla se on ihan eri juttu, mutta me emme olekaan ammattilaisia. Meillä on vakituinen päivätyö molemmilla. Tai oli ainakin vielä perjantaina. 19. tammikuuta 2010Eksoottinen nakkisoppaPiti työpäivän jälkeen mennä ruokakaupassa pakastealtaan kautta kassalle, kun mies tuli yllättäen flirttailemaan maitohyllyjen kohdalla ja meni pasmat sekaisin. Sen piti hakea lapset päiväkodista ja mennä suoraan kotiin, mutta siellä se vain oli ruokakaupassa ostamassa perunoita. Oli parkkeerannut lapset kaupan pihalle isoon lumikasaan hyppimään. Tulipahan ostettua paljon perunaa, kun molemmat olivat ehtineet valikoida ostoskoriinsa ison pussillisen Mäkkylän Van Goghia multaperunalaarista. Keittojuurekset unohdin. Ei hätää, ajattelin, niitä on varmaankin jokunen pussi omassa pakastimessa. Töistä olin ottanut mukaan ison pussillisen lievästi pintavikaisia nakkeja, joista oli tarkoitus tehdä nakkisoppa. Vaan eipä löytynyt keittojuureksia kotona pakastimesta. Omenasosetta, mustikoita, puolukoita, karpaloita, hirmuinen kasa raparperia ja muutama pussi wokkivihanneksia löytyi. Perunat olin jo ehtinyt kuoria ja pilkkoa veteen, joten nakkisoppasuunnitelmasta perääntyminen ei tullut kuuloonkaan. Kippasin kattilaan Pirkka Oriental Wok-vihannessekoituksen ja toivoin parasta. Tuli muuten vahingossa tosi hyvää! Tässä vihannessekoituksessa oli punaista ja keltaista porkkanaa, soijapavunituja, punasipulia, sokeriherneitä, minimaissia, vesikastanjaa, mustasientä ja punaista paprikaa. Ei näytä liian ihmeelliseltä, mutta kuitenkin hieman erilaiselta kuin se iänikuinen keittojuuressoppa. Ei myöskään maistu liian omituiselta, vaan aivan aavistuksen verran uudenlaiselta. Mies ja lapset popsivat tätä mukisematta ja ottivat vielä lisääkin. Luulenpa, että keittelen seuraavankin nakkisopan wokkivihanneksista. Niissä on joissain papujakin.  2 litraa vettä
4 vihannesliemikuutiota ruokalusikallinen kuivattua persiljaa parisen kiloa perunoita kuorittuna ja pilkottuna 450 g wokkivihanneksia (pakaste) (1-2 tavallista sipulia kuorittuna ja silputtuna) puolisen kiloa nakkeja pilkottuna tai maun mukaan Keitä vartti ja anna jäähtyä syöntilämpöiseksi. Valmis! Nakkeja ei tarvitse keittää varttia, vaan ne voi lisätä kun kasvikset ovat kiehuneet kymmenisen minuuttia. Pippuria voi laittaa maun mukaan. Unohda nakit, niin soppa on kasvisruoka. Lisää nakit, niin se on käytännöllisesti katsoen kasvisruoka edelleen, mutta kelpaa "kunnon ruokana" myös lihansyöjämiehille. Meillä on tapana keittää kerralla iso soppa, jota nelihenkinen perhe syö kahtena peräkkäisenä päivänä (seuraavana päivänä se on parhaimmillaan) ja osa pakastetaan evääksi sopivan kokoisina annoksina jo ensimmäisenä iltana. Simppeliä elämää, mutta maistuu hyvältä! 17. tammikuuta 2010Poli... haukotus... Poliitikko on kohta taas kaverisiKirsikka pyysi jälleen mukaan tukiryhmäänsä, tällä kertaa eduskuntavaaleihin 2011. Vastasin kyllä sen kummemmin miettimättä. Tarkemmin kun aloin miettiä, muistui mieleen edellisten eduskuntavaalien hikiset ja turhauttavat mainostenjakelulenkit, pakkanen ja räntäsade, aidon vaalikarjan lailla vaalikoppien ja kahvipöytien tuntumassa töytäilevät ei-niin-herttaiset ihmiset ja loputtomat suunnittelukokoukset, joilla yritettiin jotenkin harmonisoida yksittäisten ehdokkaiden ponnisteluja suuremmaksi kokonaisuudeksi ja joissa ei yleensä saatu mitään konkreettista suunniteltua. Jos saatiin, niin toteutus jäi suunnittelematta loppuun saakka ja koko isompi viritys uhkasi kaatua johonkin laiminlyötyyn yksityiskohtaan. Sen kuuluisan, mutta nimeltämainitsemattoman "jonkun" tehtäväksi jäi aina liian monta asiaa ja se "joku" jätti aina jotain tekemättä, kun ei ollut muistettu pyytää tekemään. Tai yritettiin epätoivon vimmalla tehdä sitten, kun oli jo auttamatta liian myöhäistä. Tuli siinä nähtyä monta sankarillista pelastustoimenpidettä - joita ei olisi tarvittu, kun olisi käytetty vähän järkeä alunperin ja mietitty asiat loppuun saakka, yksityiskohtia myöten.  Toisaalta... Kirsikan henkilökohtaisissa kampanjoissa on se hauska puoli, että kun se maksaa kaiken itse, ei todellakaan ole varaa turhuuksiin, mutta toisaalta vähän erikoisemmatkin ehdotukset otetaan vakavaan harkintaan. Seula on tiukka, mutta kun joku idea sen läpäisee, se toteutetaan. Lehtikierrätys vaalimainontana oli aikoinaan minun ideani ja olen siitä edelleen ylpeä. Satoja, ellei tähän mennessä jopa tuhansia, aikakauslehtiä on kierrätetty odotustiloihin ja kahvihuoneisiin näiden alkuperäisen tilaajan osoitteen peittävien tarrojen avulla. Idean toteutuspuoli on täysin Kirsikan ansiota, sillä hän on tarrat painattanut omalla kustannuksellaan. Mukana siis olen taas uuden vaalikampanjan suunnittelussa. Miksi? Kummeleita mukaillen: Onhan sitä aikuisella naisella hyvä olla pari kaveria eduskunnassa. Jos tulee jotain huomauttamista siitä, kuinka asiat on järjestelty, voi sitten huomauttaa suoraan sille omalle edustajalleen. Kaverilla en nyt tarkoita sellaista kaveruutta, jota eräskin kansanedustajasetä tarjosi minulle Storyvillessä joskus hieman ennen vuosituhannen vaihdetta. Kun huomautin, että en ole siellä itseäni myymässä vaan tullut kuuntelemaan hyväksi kehuttua jazz-solistia bändeineen, setä ei ottanut uskoakseen vaan tarjosi hövelisti maksua koko yöstä vaikka ei kuulemma tuntia pidempään palveluitani tarvitsisi. Siinäpä vasta reilu setä... Joitakin vuosia myöhemmin osui silmiin ja korviin joitakin hedelmöityshoitokeskustelun tuoksinassa esille tuotuja ajattelun helmiä, joista olin tunnistavinani sedän hengenheimolaisineen. Totesin tuolloin, että kappas, on näköjään setä äänestetty eduskuntaan toistekin. Ehkä sinne tosiaan olisi syytä saada fiksumpaa porukkaa. Kokeillaan siis tarjota taas tuota Kirsikkaa. Se ei ole ainakaan vielä isommin mokannut mitään. Sitä en kyllä tiedä, mitä ihmisille sanoisin kun ne sanovat, että EVVK mitkään vaalit ja reippaimmat kysyvät, että miksi mun pitäisi äänestää ketään? Minä en todellakaan just nyt tiedä miksi pitäisi. Ehkä niille voisi heittää jotain siitä, kuinka äänestämään vaivautunut tyhmä lähimmäinen äänestää sitten 1,5 äänen voimalla tyhmää ehdokasta, kun älykkäämpi mutta laiskempi ei vaivaudu omaa ääntänsä käyttämään. Katotaan ny. 13. tammikuuta 2010Jotain jäi tekemättä: KonkurssiKun lopetin Perhosefekti.fi -blogin kirjoittamisen toukokuussa 2008, vilpitön pyrkimykseni oli avata asiakkaiden käyttöön tarkoitettu puutyöverstas. Mitä ilmeisimmin sain asiasta vakuutettua myös TE-keskuksen, Ensimetrin ja Finnveran. Kävin yrittäjäkurssin, jota sekä TE-keskus että Finnvera edellyttivät. Selvitin asiat vakuutusyhtiön, pankin, tulevien opettajien ja valvojien kanssa, rakensin kontakteja, pystytin kotisivut ja painatin käyntikortit, kolusin vuokrattavana olevia toimitiloja, hyppyytin palotarkastajan tarkastamaan tulevan verstaan tilat, pyysin tarjoukset koneista ja niiden huolloista, perehdyin pölyntorjunta-asioihin työsuojeluviranomaisten iloksi, laskin laskemistani erilaisia budjetteja. Oli siinä paljon muutakin työtä. Miksei firmaa siis koskaan perustettukaan? Asiaa voi katsoa ainakin kahdelta eri kantilta. Joko tein mielettömän määrän turhaa työtä ja itsestäni jälleen kerran täydellisen narrin kaikkien mahdollisten ja mahdottomien sidosryhmien suuntaan - tai sitten kohdalleni sattui jälleen kerran satumainen onnellisten sattumien sarja, joka esti tekemästä kauaskantoista virhettä ja pelasti minut vain muutamaa viikkoa ennen kohtalokasta virheinvestointia. Olin nimittäin juuri selvittelemässä vakuusasioita yrittäjälainan (eli lainojen: naisyrittäjälainan ja pankkilainan) ottamista varten, kun minulle selvisi, että verottajan mielestä asuntomme arvo on noussut noin 30% neljässä vuodessa. Ensin hämmästyin ja sitten huolestuin: Olen nähnyt saman ilmiön ennenkin ja silloin siinä kävi monelle hyvin huonosti. Minun mielestäni asunnossa tai sen ympäristössä ei neljässä vuodessa ollut tapahtunut mitään sellaista, joka selittäisi vanhenevan rakennuksen järisyttävän hinnannousun. Ryhdyin selvittämään, mistä tällainen ihmeellinen ilmiö johtuu ja siinä selvittelyssä nousi pystyyn niin tukka, ihokarvat kuin kaikki näkymättömät tuntosarvetkin. Suomi näytti palanneen takaisin 1990-luvun alun tilanteeseen, tällä kertaa sillä erotuksella aikaisempaan, että koko "länsimainen" osa planeettaa oli samassa liemessä samaan aikaan. Tällä kerralla hajoaisi USA eikä NL, niin kuin viimeksi. Sain selville, että taas oli liikkeellä uusia trendikkäitä talousguruja, jotka selittivät, että tällä kertaa kaikki on toisin. Tällä kertaa hissi ei pysähdy vaan nousee loputtomasti. Että kaikki vanhat huru-ukkojen talousopit on syytä heittää romukoppaan. Sain selville, että toiset tontut niitä olivat taas menneet uskomaan. Ja että kohta rysähtää, väistämättä. Elo-syyskuussa 2008 en siis keitellyt avajaiskahveja uudella verstaallani, vaan istuin kotona netin ääressä katselemassa, kuinka taloudessa pulkka niin sanotusti solahti mäkeen ja lähti syöksymään alaspäin. Siinä mäessä ollaan edelleen ja alas on vielä matkaa. Ainoa käppyrä joka syksyllä 2008 osoitti ylöspäin oli lainojen korkokehitys. Onnistuin siis lyömään jarrut pohjaan ja luopumaan suunnitelmistani juuri oikealla hetkellä. Minulla ei ole nyt niskassani pitkällä sopimuksella kuplahintaan vuokrattua toimitilaa ja kymppitonnien edestä kovakorkoisia lainoja koneista, joita nyt saa parhaimmillaan kolmasosalla hinnasta vuoden 2008 hintatasoon verrattuna. Nimivalintanikin olisi ollut epäonnistunut, koska samoihin aikoihin tuo Homma-alkuliite otettiin käyttöön hyvinkin suuresti minun elämänkatsomuksestani poikkeavan foorumin nimessä. Mitä siis jäi taas tästäkin reissusta käteen? Monta kokemusta, paljon tietoa ja uutta ymmärrystä talousasioista sekä kaunis unelma, joka kauniina pysyykin, kun arkitodellisuus ei sitä tärvele jokaisena lainanyhennyksen, sähkölaskun, vesilaskun, toimitilan vuokranmaksun ja työntekijöiden palkanmaksun päivänä. Koneet pysyvät ehjinä, ei tule pölyräjähdystä eikä mitään varasteta. Asiakkaat ovat ihania ja rahantuloa ei voi estää. Ei tullut avioeroakaan. Tervetuloa kiertokäynnille täydellisellä unelmaverstaalla, puutöiden ystävät! |
|||||||
