Perhosefektin kierrätys- ja ekoilusivut

Perhosefekti läpsyttää jälleen
eli uusi blogi 2010->

kierrätys- ja ekoilusivut.
Tervetuloa penkomaan!

Logoa klikkaamalla pääsivulle

Lokakuussa 2011
Juokse, villi keski-ikäinen
Huomioita runojen esittämisestä

Tammikuussa 2011
Väkivallasta
Judokat ja karatekat
Mamma budoilee
Ihtiriekko ja pihtarihuora

Joulukuussa 2010:
Vääntö jatkuu
Kahvia ja pullaa kaupungin piikkiin

Lokakuussa 2010:
Senioriasunnoista ja muustakin

Syyskuussa 2010:
Politiikka lyhyesti
Taulupöytäprojekti (ja sen PS.)

Elokuussa 2010:

Virkamiesfiksaatio
Perhosefekti eduskuntaan!
Ammattilaisuutta pizzapalkalla

Heinäkuussa 2010:

Pikakelausta

Huhtikuussa 2010:

Kalansilmä

Maaliskuussa 2010:

Sen syöt, minkä tapat
Häiriköinnistä
Kesälomahaaveita
Iskelmä-baari on taas jees

Helmikuussa 2010:

Kengännauhoja
Tähtihetken jälkeen tyhjyys
Tää on niin tätä
Kassituunaus
Matalat aidat

Tammikuussa 2010:

Jotain jäi tekemättä: Konkurssi
Poli... haukotus... Poliitikko on kohta taas kaverisi
Eksoottinen nakkisoppa
Kotistudio
Kaiken katoavaisuus

21. lokakuuta 2011

Huomioita runojen esittämisestä

Olen viimeisten puolentoista vuoden ajan kiertänyt mahdollisimman monessa paikallisessa runotapahtumassa niin Telakalla, Tampere-talossa kuin Annikin runofestareillakin. Myös runokaraokeen olen tutustunut.

Päällimmäisenä vaikutelmana nousee valitettavasti esiin puutumus. Tuskainen puutumus. Siinähän istut takapuoli puuduksissa, korvat puuduksissa, mieli puuduksissa kuuntelemassa, kuinka joku yrittää saada aivosi käyntiin ja sydämen tuntemaan. On yhtä aikaa pissahätä ja jano.

Monasti olen kuullut myös runoilijoiden itsensä valittavan, kuinka rasittavia nämä luentatilanteet heille ovat. Silti jokin noihin runotapahtumiin vetää, vaikka tiedossa oleva puutumus jo etukäteen kauhistuttaakin. Vetonaula lienee se aito ja oikea runous. Se nyt vain saa aivot sykkimään ja mielen värähtelemään täysin ainutlaatuisella tavalla. Samaan ei pysty teatteri, ei musiikki eikä stand-up -komiikka.

Olen alkanut miettiä, mikä noista runotilaisuuksista tekee niin rasittavia sekä yleisölle että esiintyjille – ja voisiko tämän tehdä toisin? Siis runotapahtuma olisikin sekä esiintyjille että yleisölle riemukas ja antoisa kokemus sen sijaan, että se tuppaa olemaan jonkinlaista jaettua kärsimystä. Tarvitseeko taide tätä kärsimyksen elementtiä joka kerta, vai voisiko olla vähän enemmän taidetta ja vähemmän sitä ainaista kärsimystä?

Ehdotan, että edes kokeillaan hieman uudenlaista lähestymistapaa. Ei palata vanhanaikaiseen lausuntataiteeseen, jossa on omat ehdottoman hyvät puolensa samaan aikaan kun se on pahimmillaan jäykkää ja... no, suoraan sanottuna pompöösiä ja paskantärkeätä pateettista paasausta. Ei myöskään tarvitse syöksyä suoraan stand-up -komiikan puolelle tai olla puhtaasti rokkikukko, joka kitaran sijaan soittaa lavalla suutaan. Filosofit ovat jo rokkimeiningin kokeilleet, eikäpä tuo ole näyttänyt uutuudenviehätystä pidemmälle kantaneen. Uusia suuntia nekin jo etsivät esiintuloihinsa.

Asetutaanpa lavalle astelevan harrastelijarunoilijan housuihin. Hän on juuri nyt matkalla runokaraoken lavalle. Tai voi tässä olla vaikka jo pari runokirjaa ihan oikean kustantamon kautta julki saanut runoilijakin promokeikalla. Polvet tärisevät. Tilaisuuden kuuluttaja on mutissut mikkiin, että seuraavaksi on vuorossa se ja se. Sen ja sen on siis nyt pakko ilmestyä lavalle tai menee tilanne tosi noloksi. Paniikki on hyökännyt sisuskaluihin jo pariin otteeseen omaa esiintymisvuoroa odotellessa ja runoilija on nuijinut sen parhaansa mukaan takaisin koloonsa. Hyvässä tapauksessa ei ole yrittänyt hukuttaa sitä alkoholiin.

Runoilija pääsee lavalle ja toteaa mikrofonin näkökentässään. Se on liian matalalla tai liian korkealla. Runoilija tarttuu siihen vapisevin käsin ja yrittää säätää. Silmissä vilkkuu uhkaavasti ja paperit meinaavat karata tärisevistä käsistä. Nyt edessä on odottava yleisö, jonka runoilijan pitäisi voittaa puolelleen noin puolessa minuutissa. Sen verran yleisöltä suunnilleen menee runoilijan puheäänen ominaisuuksiin tutustumiseen ja tämän tyylilajin arviointiin. Harrastelijarunoilijan kohdalla suoritus on puolessa minuutissa jo melkein ohi. Kun kuulijat alkavat olla virittyneitä kuuntelemaan runojen sisältöä, runoilija pakenee helpotuksesta huokaisten alas esiintymislavalta ja hakeutuu jonnekin katseilta suojaan. Jäin henkiin! Nyt se on ohi! Yleisö alkaa samaan aikaan ihmetellä seuraavaa esiintyjää. Kuka tämä on, millainen ääni, mistä puhuu, kuinka tämä sanottu pitäisi ymmärtää?

Mitä tulee runokaraokeen, se on todella hyvä keksintö, joka antaa aloittelijoille ja pitkän linjan pöytälaatikkokirjoittajille mahdollisuuden sekä harjoitella esiintymistaitoja että tuoda esiin ajatuksiaan. Siis parhaimmillaan. Pahimmillaan runokaraoke näyttää toimivan "monkey see, monkey do" -periaatteella, jossa edellisen esityksen kaikki epäonnistuneet elementit siirtyvät seuraavan esiintyjän suoritukseen. Kun yksi naisihminen asettelee mikin osoittamaan kohti lattiaa ja supattaa hermostuneena mikin varteen niin, että ääni tulee mikrofoniin lähinnä lattiasta nousevan kaiun kautta, niin eikös vaan kaksi muuta naisihmistä tee täsmälleen samoin. Tytöt katsokaas pitävät mikkiä tässä asennossa!

Sama valitettavasti toimii myös runojen rakenteen, luentatyylin ja sisältöjen suhteen. Toinen toistemme suorituksia seuraamalla päättelemme, mikä on "soveliasta", miten kannattaa tehdä ja sanoa. Yleisön suunnasta tarkasteltuna tämä johtaa siihen, että on todella rasittavaa kuunnella esimerkiksi jankkaavaa "tomaatti, keittiöpyyhe, veri, veitsen viiltävä tulokulma" -tyyppistä rinnakkainasettelua, joka kyllä ensimmäisellä kerralla saa aivot mukavasti sykkimään ja assosiaatioketjut kukkimaan, mutta toisen tunnin kohdalla nämä runot katoavat kuin tasainen kellon tikitys pois kuulokentästä. Edes vilpittömästi pinnistämällä on vaikea saada itseään kuulemaan, mitä runoilija yrittää siellä lavalla sanoa. Tästä syntyy se tuskainen puutumus, josta alussa mainitsin.

Entäpäs, jos yritettäisiin tehdä asiat toisin? Jos vaikka otettaisiin stand-up -komiikan puolelta kunnolliset sisäänspiikkaukset, niin että runoilija on jo lavalle tullessaan jollakin tavalla yleisölle tuttu. Otettaisiin perinteisestä lausuntataiteesta selkeä ulosanti ja terve kunnioitus esitettävää tekstiä kohtaan. Teatterista voisi lainata show-meininkiä ja rokista asennetta. Kun esitetään, niin sitten esitetään eikä ujostella. Jospa otettaisiin yleisön viihtyvyys huomioon ja oltaisiin lavalla hereillä, valppaina. Mitä siitäkin mahtaisi tulla?

Huom. Muutokset mahdollisia esiintyjien osalta.

3. lokakuuta 2011

Juokse, villi keski-ikäinen

Alkuvuoden jälkeen on mennyt lujaa. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta ei ole ehtinyt tulla niin päätä pullistavia ajatuksia, että olisivat bloggaukseen saakka pakottaneet.

Aivan vuoden alussa olin hirmuisen kärmeissäni edellisvuoden Pirkanmaan kirjoituskilpailun uutisoinnista. Päällimmäisenä oli jäänyt mieleen lausahdus: Tuomaristo suosi tänä vuonna lyhyttä lausetta. Tämäpä sai minut kihisemään kiukusta ja kirjoitin sellaisen pätkän kilpailun proosasarjaan, että omia sisuskaluja kouristi monta kuukautta. Sillä sattumoisin voitti ko. kilpailun proosasarjasta III-palkinnon ja 500 euroa palkintorahaa.

Tästä innostuneena osallistuin toiseenkin kirjoituskilpailuun ja kirjoittaa tuhersin romaanikäsikirjoituksen, jota ei äkkinäisempi tarkastelija heti erota näytelmästä. Sen lähetin heinäkuun alussa sekä kustannusyhtiöön kirjan käsikirjoituksena että joillekin valikoiduille teattereille näytelmän pohjana. Yksi teatterinjohtaja vastasi ja kysyi, saako tekstiä käyttää ilmaiseksi. No saa, siinä nimenomaisessa teatterissa ainakin. Olisin näytelmän suhteen kyllä toiveikkaampi, jos herra tuore teatterinjohtaja olisi ensin lukenut tekstin ja kysynyt vasta sitten, mutta otan nyt tämänkin rohkaisuna joka tapauksessa.

Niin se toinen kirjoituskilpailu sitten... Siellä tekstini valittiin noin 200 tekstin seasta 20 parhaan joukkoon ja se painetaan kokoelmateokseen, jota esitellään Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2011. Ihan kiva sekin.

Mitäs muuta? Runokaraokessa kävin kääntymässä ja heti alkoi tehdä mieli järjestää oma, vähän eri tyyppinen runoiltama. Sitä olen parhaillaan sumplimassa kokoon. Ainakin 4 runoilijaa on jo varmasti tulossa esiintymään sinne, kunhan aikataulu vain varmistuu.

Lisäksi onnistuin jotenkin päätymään tyttären voimistelujoukkueen joukkueenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi ja vielä marraskuussa pidettävien isojen voimistelukisojen kisatyöryhmään.

Omalta osaltani liikunnat ovat jääneet aika vähiin, mitä nyt töissä teen hommia selkä märkänä joka päivä aivan entiseen tapaan. Hain kylläkin erään lehden erääseen kilpailuun, jossa nallin napsaessa kohdalle joutuukin sitten oikein kunnon kuntokuurille. Siitä raportoin kyseisen kisan kisablogin kautta, jos sattumoisin tulen valituksi. Niin että kirjoittaminen kyllä jatkuu tavalla tai toisella, vaikka tässä blogissa hiljaista onkin ollut.

Hyvää syksyä ja alkavaa joulunodotusta kaikille!

31. tammikuuta 2011

Väkivallasta

Kari Väänänen teki väkivallan yleistä hiljaista hyväksyntää kritisoivan musiikkivideon kappaleeseen Hullun paperit. Kovin teknisenä ja tieteellisenä toimintana näyttäytyy siinä väkivalta ja kytkeytyy suuriin yhteiskunnallisiin virtauksiin. Väkivallan tekeminen tuntuu vaativan aina jonkin laitteen: Pommikoneen, kiväärin, singon, painokoneen...

En kyllä äkkisiltään saa mieleeni ketään, joka tällaisen (pommit, miinat, keskitysleirit, rajoittamattomat eläinkokeet, ympäristön tuhoaminen, rahanpalvonta) väkivallan hyväksyisi hiljaisesti sen enempää kuin kuuluvastikaan. Ehkä tuo onkin enemmän miesten kuin naisten näkemys väkivallasta ja sellaisena toki arvokas näkökulma. Varsin puutteelliseksi väkivallan kuva kuitenkin jää, jos sellaiseksi lasketaan vain erilaisilla välineillä suoritetut teot jossain tuolla kaukana muualla.

***

Naisten keskusteluissa väkivalta tulee usein esiin, koska naisille se on arkipäivää. Harvoin niissä yhteyksissä kuitenkaan puhutaan aseista tai teknologiasta. Naisten kaikkein yleisimmin kohtaama väkivalta ei vaadi teknisiä apuvälineitä.

Harvoin me naiset myöskään puheessa käytämme sanaa väkivalta. Emme yleensä puhu sodasta ja katuväkivallasta, emme edes ns. puskaraiskauksista tai parisuhdeväkivallasta (no okei, siitä kyllä puhutaan melko usein ja hyvä että puhutaan), vaan siitä, mitä tapahtuu aivan tavallisinä päivinä ihmisten välillä kotona ja työssä, kouluissa ja erilaisissa hoitopaikoissa. Se on meille tutumpaa kuin suurten poliittisten linjojen näyttävä väkivalta tai yksittäisiin, tuntemattomiin pahantekijöihin törmääminen.

***

Ju-jutsuharjoituksia on minulla nyt säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ja täytyy myöntää, että niinä päivinä pieni pelko kiertää sisuksissa jo aamusta alkaen. Ensinnäkin harjoittelu on fyysisesti raskasta - jaksanko varmasti taas pyristellä kaksikymppisten urheilullisten nuorten miesten ja naisten tahdissa edes auttavasti? Telonko itseni venytyksissä tai hankalissa liikesarjoissa? Ja sitten toiseksi touhussa on se väkivaltapuoli, joka vaatii aika rankasti ajatustyötä. Mihin minä tarvitsen taitoa lyödä ja potkia toista ihmistä?

Tietenkään en ole malttanut olla puhumatta tästä uudesta harrastuksestani siellä sun täällä ja myös kommentteja on tullut. Yksi yleisimmistä kommenteista on tyyppiä "Ai, sinuahan pitää nyt sitten varoa, ettet heitä minua katuun kun seuraavan kerran tavataan". Minä jaksan tästä kommentista olla joka kerta yhtä hämmästynyt: Miksi ihmeessä tekisin niin? Miettiikö tämä ihminen joka kerta tavatessamme, kuinka voisi hyökätä kimppuuni saamatta itse vammoja? Pitäisikö minun pelätä hänen ennakoivaa hyökkäystään, jos hän kerran pelkää minun hyökkäävän?

Toinen yleinen oletus on, että kamppailulajit varmaankin ovat hyvä tapa purkaa aggressioita ja niitä harrastetaan joko aggressioiden purkamiseksi tai siksi, että pelätään kovasti fyysisen väkivallan uhkaa.

Minä tiedän montakin hyvää tapaa purkaa aggressioita, mutta kamppailulajit ovat sieltä kaikkein huonoimmasta päästä siihen tarkoitukseen. Harjoituksissa ei parane kiukutella, vaan keskittyä suoritukseen. Keskittymisen herpaantuminen eli hermostuminen johtaa aina jonkin sortin ikävyyksiin: Ohjeet jäävät kuulematta, nilkka nuljahtaa, lihas revähtää, harjoituslyönti tai potku tuleekin suojauksen läpi tms.

Ja entäs sitten se fyysisen vakivallan pelko? Eniten pelkään, että valmius fyysiseen yhteenottoon johtaa fyysiseen yhteenottoon, jota ei muuten tulisi. Että riidanhaluinen vastaantulija kadulla tai baarissa jotenkin aavistaa, että tuossapa hyvä vastus: Pystyy pistämään uskottavasti hanttiin, mutta on silti varma häviäjä kun tarpeeksi suurella raivolla käyn päälle.

***

Syksyllä kävin järjestysmieskurssin ja kun sen perusteella älysin vähän kysellä ihmisiltä asioita, huomasin järkytyksekseni, että tietty osa ihmisistä kulkee rutiininomaisesti jokin teräase mukanaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että he ovat jossakin tilanteessa valmiita puukkotappeluun. Ja nämä ovat tavallisia työssäkäyviä nuoria aikuisia, joilla tietääkseni ei ole isompia päihdeongelmia tai epämääräisiä velkoja niskassaan. Millaisessa pelon maailmassa nämä ihmiset päivittäin oikein elävät? Voiko niiden järjenjuoksuun luottaa arkisissakaan asioissa, jos ne koko ajan pelkäävät fyysisen turvallisuutensa puolesta sellaisissa arjen tilanteissa, joita minä en ole ikinä hoksannut pitää pelottavina?

Itse en osaa kuvitella mitään sellaista uhkaa, jonka voisin torjua pitämällä mukanani teräasetta tai edes ampuma-asetta. Yhden sanasodan tai uhkaavan tilanteen voi väliaikaisesti voittaa asetta heiluttamalla tai kamppailulajista opituilla otteilla, mutta entäs kun hävinnyt osapuoli ajaa seuraavan kerran sinut nähdessään autolla päällesi? Tulee isommalla joukolla esittämään omat kantansa? Heittää polttopullolla? Pudottaa atomipommin?

***

Ja sitten siihen naisten yleisimmin kohtaamaan väkivaltaan. Se kun on luonteeltaan jotain aivan muuta, kuin minkä kohtaamiseen kamppailulajit tai sotilaskoulutus antavat välineitä. Näissä tekniikoissa on oletuksena, että hyökkääjä on vihollisen sotilas, joka pitää eliminoida. Arjen maailmassa hyökkääjä on yleensä se, jota puolustautujan pitäisi suojella, eikä missään nimessä vahingoittaa.

Millaista nivellukkotekniikkaa käyttäen pitäisi "laittaa nippuun" synnytyspöydällä kärvistelevä synnyttäjä, joka kivusta ja väsymyksestä sekopäisenä potkii ja lyö kätilöitä ja synnytyslääkäriä?

Millaisella kierrepotkulla pistetään järjestykseen kaksi- tai kolmevuotias, joka kaikki lelut itselleen varatakseen puree heti silmän välttäessä nahat rullalle kaikilta itseään pienemmiltä?
(Nyt niillä, jotka ovat alle puheikäisen taaperon verta tihkuvat hampaanjäljet nähneet vielä pienemmän uhrin nahassa, muljahtaa todella ikävästi mahassa.)

Pitäiskö irrottautuminen kuristusotteesta kruunata kylkiluut murskaavalla pistolyönnillä, kun taltutetaan haurasluista, mutta helvetillisen kiukkuista dementoitunutta vanhusta, joka yrittää kuristaa, nipistää tai lyödä kodinhoitajaansa? Kun se vanhus riehuu kaupassa ja soittaa suutaan niin että muut asiakkaat pelkäävät?

Millä liikkeillä ja otteilla pitäisi käsitellä omaa rakasta lasta, nuorta, puolisoa, sisarusta, äitiä tai isää, kun tämä läheinen on dementian, vaikean murrosiän, vammaisuuden tai mielen sairauden vuoksi fyysisesti vaarallinen ympäristölleen ja erityisesti niille, jotka häntä yrittävät auttaa?

Moni kamppailulajeista tuttu liikesarja päättyy vastustajan lamauttavaan lyöntiin ja sitten kauemmas vetäytymiseen. Kun vastustaja onkin hoidettava, jonka hengestä ja terveydestä itseään puolustava on vastuussa, miten tuttu liikesarja silloin päättyy? Omaishoitaja ei voi vetäytyä kauemmas kovin pitkäksi aikaa, vaan hänen on aina palattava hoitamaan omaistaan.

***

Mitä tulee väkivallan hiljaiseen hyväksyntään, niin sitä on puhtaimmillaan vaikkapa se kun urheiluselostaja kuvaa mäkihyppyjoukkueen kilpailuhenkeä sanomalla, että nyt on

harjoituskierrokset hypätty ja nyt lähtee Suomen joukkue kisaan oikein aidolla akantappomeiningillä. Tuskin tämäkään selostaja mikään erityisen väkivaltainen mies on. Selostajan nyt vain täytyy käyttää sellaisia meheviä kielikuvia, joihin suurin osa kuuntelijoista pystyy samaistumaan ja joihin sisältyvän tunnetilan he tunnistavat.

"Oikein aito akantappomeininki" sisältää ajatuksen yhteisestä kansalliseen kulttuuriin sisältyvästä kokemuksesta: Se nyt vain on sillä tavalla, että jokaiselle suomalaiselle tosimiehelle tulee jossain elämän vaiheessa hetki, jolloin se ryhtyy vakain aikein tappamaan rakastettuaan. Nyt sinä saatanan akka kuolet!

Kuvaa (The cycle of violence) klikkaamalla pääsee englanninkieliselle perheväkivaltasivustolle, jossa on paljon hyödyllistä perustietoa aiheesta.

19. tammikuuta 2011

Judokat ja karatekat

Tuli tuosta budoilupäivityksestä mieleen eräs opettavainen nuoruusmuisto. Nimittäin kun minä harrastin judoa ja isoveli oli innokas karateka aina armeijaan menoonsa saakka, niin pienessä kaupungissa väkisinkin joskus judon ja karaten vapaat harjoitukset sattuivat saman koulun voimistelusaliin. Karatekat temmelsivät salin puolella, meillä puolestaan oli judotatami esiripun takana salin näyttämöllä.

Kun paikalla ei sillä kertaa sattunut olemaan oikeasti aikuisia vetäjiä, niin luonnollisestikin judo- ja karateporukka tarkkailivat kiinnostuneina toistensa touhuja verhojen raosta. Esitettiin ajatus, että judokat näyttäisivät karatekoille pari lajille tyypillistä liikettä ja päinvastoin. Kun näin oli tehty ja naureskeltu molemmin puolin toisen lajin tyhjänpäiväisyydelle, pullahti kuin itsestään esiin ajatus pienestä lajien välisestä koeottelusta.

(Nyt huomatkaa te innokkaat pikkupalleroiset siellä kotisohvalla, että näin ei saa missään nimessä ikinä tehdä, eikä varsinkaan ilman aikuisten valvontaa! Itse uskallan tunnustaa tuhmuuden kun aikaa tästä synnistä on sentään jo pitkästi yli 20 vuotta. Ja se judoa opettanut poliisisetäkin kohta kai jo eläkkeellä. Eikä toivottavasti ikinä lue tätä blogia.)

Valittiin molemmista joukkueista suunnilleen samankokoiset pojat ja ryhdyttiin kokeilemaan. Tästä ainakin minä sain Suuren Oivalluksen, joka vieläkin vaikuttaa selkäytimessä erilaisia ihmisten välisiä konfliktitilanteita kohdatessani. Nimittäin kun siitä matsistahan ei tullut yhtään mitään.

Alkukumarrukseen saakka ajatus jotenkin vielä toimi, mutta sen jälkeen ei ollenkaan. Judoka katseli hämmentyneenä edestakaisin ja sivulle pomppivaa, äkäisesti tuhisevaa karatekaa, joka potki ja löi ilmaan. Turhautunut karateka mulkoili paikoillaan seisovaa judokaa, joka ei tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin odotti, että karateka väsyttäisi itse itsensä sillä turhalla vehtaamisellaan. Karatekalla puolestaan ei ollut aikomustakaan päästää judokaa kiinni pukunsa rintapieliin, eikä judokalla mitään halua tulla karatekan lyöntien ja potkujen ulottuville. Hetken hämmennyksen jälkeen todettiin, että ei toimi tämä matsi nyt ollenkaan ja juttu päättyi kikatteluun.

Jaa että mikä opetus? No ainakin se, että jos aikoo ryhtyä "taitojaan" esittelemään tositilanteessa, on otettava huomioon, että et voi mitenkään tietää minkä lajin - jos minkään - sääntöjä vastapuoli mahdollisesti aikoo noudattaa. Tämä kannattaa muistaa myös politiikassa. Vastapuoli määrittelee itse omat sääntönsä.

Normaalissa nakkikiskan huuto- ja tönimishärdellissä vastapuoli todennaköisesti edustaa tyylisuuntaa "känniääliö täysin ilman rajoittavia herrasmiessääntöjä ja mahdollisesti teräaseistettuna", johon ehdottomasti tehokkain vastaisku lienee kaikkien kamppailulajien yhteisesti tuntema ns. Méthode de Ritola eli mahdollisimman nopea vetäytyminen jonnekin aivan muualle.

17. tammikuuta 2011

Mamma budoilee

En minä enää jaksa yksikseni ähertää raudan kimpussa kuntosalilla enkä varsinkaan mene minnekään jumppatunnille lihojani hölskyttelemään tiukkakroppaisten kaksikymppisten urheilijattarien sekaan. Liikunnan pitäisi nyt olla sellaista, että siinä tulee liikuttua melkein kuin vahingossa: Ei yhtä lihasta tai lihasryhmää jyystäen, vaan kokonaisvaltaisesti, jonkin isomman liikkeen tai liikesarjan aikaansaamiseksi.

Liikunta saisi olla vaikka jotain judon tyyppistä. Judoa tuli joskus aivan pikkumukulana harrastettua keltaiseen vyöhön saakka, mutta se nyt oli sellaista painiähellystä, jossa lähinnä vain kaatuiltiin harjoitukset läpeensä ja kaikki muut tuntuivat harrastavan karatea, jossa oli paljon enemmän potkua ja nyrkkiä ja huutoa. Judossa oli kyllä se hyvä puoli, että vähemmän tuli kenellekään mustelmia ja murtumia, mutta olihan se kaikin puolin ihan lällärihommaa karateen verrattuna.

Kaatumisopeista on kylläkin ollut viimeisten 25 vuoden aikana sikäli hyötyä, että varmasti on muutama luunmurtuma jäänyt tulematta hyvän kierähdystekniikan ansiosta.

Ilmoittauduinpa siis joulun jälkeen ju-jutsukouluun. Nyt on pari peruskurssikertaa takana ja sanonpahan vain, että kun 38-vuotias mamma aloittaa kamppailulajin harrastamisen, niin kyllä se selkeästi jonkinlaisen vammaisurheilun puolelle tuppaa menemään.

Mikähän kohta tästä kropasta mahtaisi vielä toimia edes auttavasti niinkuin pitäisi?

Polvissa on se vanha tuttu kondromalasia eli jokin pehmytkudoskremppa, jonka vuoksi ne välillä kipeytyvät aivan kohtuuttomasti - hassua kyllä, vaiva iskee yleensä levossa ja liikkuminen pitää sen tehokkaimmin poissa. Lonkat ovat aina olleet löysät, minkä ansiosta ne saattavat lumpsahdella miten sattuu ja jättää milloin minkäkin hermon pinteeseen. Selkä on joitakin kertoja mennyt pariksi viikoksi vinksinvonksin ja sekös on kipeätä touhua - kunnes nikamat yhtäkkiä ronksahtavat taas kohdalleen. Vatsalihakset on kaksi kertaa leikattu keisarileikkauksen yhteydessä poikki ja vaikka vatsanahkaan alkaa hiljalleen tunto palailla, ei hermotus pelaa enää sillä tavalla, että pystyisin tekemään yksinkertaisia istumaannousuja. Ei vain viesti kulje aivosta lihakseen. Täytyy tehdä korjaavia liikkeitä ympäröivillä lihaksilla, mutta lopputulos ei ole sama kuin toimivia pitkiä vatsalihaksia käyttäen olisi. Kyynärpäässä on vaivana tenniskyynärpää, joka kuulemma vaatisi pitkän paranemisajan ja kuntoutuksen, mutta minullapa ei ole aikaa odotella mokomaa. Tulevat polvetkin aivan helkutin kipeiksi, jos en liiku ja siinä tulee sitten käsiäkin käyteltyä samalla. Olkapäästä taisi rusahtaa joku kiertäjäkalvosimen osa, kun töissä heittäydyin koneen päältä betonilattialle kyljelleni. Nyt se ei juurikaan enää kipuile, mutta sellainen rapsahdus ei myöskään ikinä korjaannu.

Mitäpä muuta? Pää se ei tästä nuorru, vaan vaatii aina vain pidemmän ajan oppia uusia asioita. Nyt se on tehtävä, jos jotain fyysisesti haastavaa aikoo vielä tässä elämässä tehdä.

Tämä muhkurainen mamma siis tupeltaa ja kompuroi ju-jutsutunnilla, hiki valuu ja silmissä meinaa välillä pimetä, mutta sen keltaisen vyön minä aion vielä saada. Nuoremmat saavat aivan vapaasti naureskella kun täti on taas tatamilla turvallaan sotkeuduttuaan omiin jalkoihinsa. Siinäpä näkevät, että nuoruus ei ole ikuista, mutta vanhuutta sitä on tarjolla moninkertaisesti isompi annos. Ja että ikä ei ole este, mutta hemmetinmoinen hidaste se kyllä tuppaa olemaan.

6. tammikuuta 2011

Ihtiriekko ja pihtarihuora

Tuli vähän sanomista, kun ns. poliittiseen korrektiuteen pyrkivän henkilön kanssa keskustellessa käytin sanaa "neekerinsuukko" siten, että se viittasi sekä mustaihoiselta ihmiseltä saatuun suukkoon että vaahtotäytteiseen suklaamakeiseen. Ei kuulemma saa sanoa niin, eikä ole yhtään vitsikästä. Hauskanpito loppuu kuin seinään, jos joku kehtaa sanoa häpeällisen sanan neekeri.

Minä tätä ryhdyin pohtimaan. Mikä voi yhdessä sanassa olla niin kauheata, että se saa täysin skandinaavista syntyperää olevan loukkaamaan mielensä noin pahoin, vaikka sitä ei edes käytetä loukkaamistarkoituksessa ja yhtään mustaihoista ei ole mailla halmeilla loukkaantumassa asiasta?

Tulin siihen tulokseen, että koska sanat ovat sopimuksia kielenkäyttäjien välillä (sovitaan, että kun minä sanon peruna, sinulle tulee kirjain- ja äänneyhdistelmästä mieleen perunan näköinen juureskasvi), loukkaantuminen jostakin yksittäisestä sanasta perustuu myöskin kielenkäyttäjien väliseen sopimukseen: Kun minä sanon sinua homoksi, sinun tulee loukkaantua, koska molemmat tiedämme että homo on jonkun mielestä haukkumanimi.

Mutta onko homo haukkumasana? Minulle se on sana muiden sanojen joukossa. Sana, joka tarkoittaa tiettyjä asioita, mutta ei sovellu haukkumasanaksi, koska siihen ei minun mielessäni sisälly mitään erityisen noloa tai hävettävää. Toki tiedän, että sanoja homo tai neekeri käytetään solvauksina ja kykenen tunnistamaan vastapuolen pyrkimyksen, jos hän näitä sanoja pyrkii käyttämään halventavina.

Loukkaantuakseni itseni tai jonkun muun puolesta minun pitäisi myöntää, että solvaajalla on jonkinlainen oikeus tietyn sanan käyttöön juuri tässä tarkoituksessa. Loukkaantuakseni joudun myöntämään, että annan loukkaajan sanoille arvoa, otan ne tosissani ja kirjaimellisesti. Haluanko todellakin myöntää jokaiselle ahdistuneelle öyhääjälle näin suuren vallan loukata minua tai muita? Tunnustan kyllä loukkaamistarpeen takana olevan pahan olon, joka hakee tietä ulospurkautumiseen, mutta en suunsoittajan automaattista oikeutta saada sanomisillaan aikaan jokin havaittava reaktio.

Vanhemmiten olen tullut yhä ikävämmäksi ihmiseksi näiden loukkaamis- ja loukkaantumissopimusten suhteen. Kun eräs sosdemjäärä taannoin nimesi minut julkisesti "naispuoliseksi kylähulluksi" koska halusin ajaa meille molemmille tärkeää asiaa asiana ilman minkään puolueen tai eduntavalvontajärjestön jäsenyyttä, mietin asiaa pari viikkoa. Sen jälkeen tilasin itselleni käyntikortit, joissa tittelinä lukee citykylähullu. Tulin siihen tulokseen, että pitkät perinteet omaavalla kylähullukulttuurilla on oma tärkeä paikkansa myös urbaanissa ympäristössä.

Oman nahkansa herkkyyttä on helppo testata. Sano ääneen: viherpipertäjä, vegaani, vegetaristi, ituhippi, kukkahattutäti, mokuttaja, mamunhalaaja. Kirveleekö? Osuuko yksikään kohdalleen ja jos osuu, hävettääkö yhtään? Seuraavaksi voit siirtyä klassikoihin: homo, runkkari, huora, narttu, lutka jne. Todellinen sankariklassikko on pihtarihuora. Sen syvintä merkitystä voi pysähtyä hetkeksi miettimään ja todeta, että tätä leimaa ei pysty välttämään yksikään, jos otetaan huomioon miesprostituution mahdollisuus. "Gets you coming and going", kuvailisi tätä asetelmaa eräskin brittiälykkö.

Lopuksi minä sanon sinulle selkeästi artikuloiden: "Senkin ihtiriekko!"

Älyätkö loukkaantua vai rupeaako hymyilyttämää? Mikä ihmeen ihtiriekko? Katsot Googlella ja ihmettelet. Maailma muuttuu, kulttuurimme muuttuu ja mojovatkin solvaukset vaipuvat unholaan. Äpärän viimeisimmän merkityksen sentään joku vielä muistaa, mutta kun neljäsosa suomalaisista taitaa nykyään syntyä avioliiton ulkopuolella ilman minkäänlaisia häpeäntunteita, ei sanalla ole kohta muuta kuin historiallista merkitystä. Sen tunnearvo kuihtuu pois ja koko sana uhkaa painua unholaan. Sanana äpärä onkin jo kokenut monta merkityksenmuutosta - jännittävää nähdä, onnistuuko se tekemään vielä uusia merkityksenmuutoksia vai katoaako kokonaan.

***

Jos joka kerta pitäisi mennä nurkkaan itkeskelemään, kun joku sanoo tarkoituksella pahasti jollekulle, ei tässä elämässä muuta ehtisi tekemäänkään kuin itkeskelemään nurkassa. En suostu! Aivan tarpeeksi pahaa mieltä tulee itselle siitä, kun tahattomasti pahoittaa kanssaihmisten mieliä.

20. joulukuuta 2010

Vääntö jatkuu

Tuli ja meni se viimeisin asukasilta Tesomalla. Paikalla oli ainakin riittävästi virkamiehiä eikä niistä yksikään sanonut, että asia ei kuulu hänelle. Kaikki tuntuivat ottavan vastuun omasta osa-alueestaan. Kokonaisuus on sitten mitä se on, samoin lopputulos. On edelleen paikallisten aktiivien vastuulla vaikuttaa siihen, kuinka tässä lopulta käy.

Ainut, joka tuossa asukasillassa omalla puheenvuorollaan haistatti pitkän paskan paikalle tulleilla kuntalaisilla oli Keskon edustaja, mutta sepä lienee hänen oma ongelmansa. Hän lienee käytöksestään vastuussa omalle esimiehelleen, ei niinkään meille kuntalaisille, joten ei siitä sen enempää.

Paikalla olleet kaupunginvaltuutetut hämmästelivät, kuinka ristiriitaista tietoa valtuutettujen suuntaan on tästä asiasta tullut. Hartelan ja Keskon edustajat ovat kerta toisensa jälkeen käyneet tuomassa viestiä harmonisesta yhteisymmärryksestä ja positiivisesta hengestä aiemmissa asukasilloissa, kun taas suora palaute alueen asukkailta ja Tesoma-seuralta kertoo aivan toisenlaista tarinaa.

Miten määritellä, kumpi on oikeassa? Aika moni valtuutettu oli keksinyt tulla paikanpäälle katsomaan omin silmin miltä tilanne näyttää ja se oli hienosti oivallettu! Tilaisuuden jälkeen innokkaimmat kävivät vielä iltakävelyllä Tesomankujalla.

Myös Tesoma-seura laati mielestäni aika pätevän palautteen kaupungille. Tässä on suuntaviivat tämän taistelun jatkolle meidän paikallisten aktiivien osalta.

Muiden asuinalueiden kansalaisaktiiveille sattuneista vanhingoista viisastuneena Tesoma-seura toimittaa nykyään muistutukset ja adressin allekirjoitukset asianomaisten poliitikkojen ja virkamiesten tietoon kaupungin kirjaamon kautta. Näin ne eivät niin helposti pääse vastaanottajalta "katoamaan", kuten tiedetään joskus tapahtuneen.

6. joulukuuta 2010

Kahvia ja pullaa kaupungin piikkiin

Edellinen Tesoman kirjaston tontin tuhoamista käsitellyt asukasilta päättyi asukkaiden ulosmarssiin (ks. viimeinen kappale), kun kävi selville millainen farssi oli kyseessä. Paikalla olleet kaupungin virkamiehet vakuuttivat yksi toisensa perään, että heillä ei ole tietoa mistään eikä valtaa vaikuttaa mihinkään, mutta aikeensa ovat hyvät ja näin tämä on pakko tehdä tilaaja-tuottajamallin puitteissa.

Siinä vaiheessa, kun kaavoittajan edustaja kirkkain silmin ilmoitti, ettei ole missään vaiheessa saanut mitään tietoa siitä, mikä tai mitkä rakennusfirmat ovat kirjaston tontille rakentamassa ja liikekeskusta kehittämässä, yleisö teki omat johtopäätöksensa ja marssi loukkaantuneena ulos tilaisuudesta.

Jottei seuraavastakin yleisötilaisuudesta tulisi samanlaista kaupungin edustajien järjestämää kuntalaisten aliarviointia ja törkeää pelleilyä, toivoisin että niillä viranomaisilla jotka kaupunki tällä kertaa katsoo hyväksi lähettää leijonan kitaan olisi edes jonkinlaiset perustiedot käsiteltävästä aiheesta.

Aika hyvin paikalle tuleva virkamies pärjää jo näilläkin taustatiedoilla:

-    Se rakennusfirma, josta täälläpäin puhutaan, on Hartela. Täälläpäin tiedetään, että Lännen Kiinteistöpalvelu Oy:n julkaisemassa Länsi-Kontu -lehdessä ollut tulevaa liikekeskusta ylistävä juttu kuvineen on sellaisenaan peräisin Hartelalta. Jutussa mainitaan yleisökokouksen sujuneen hyvässä hengessä, mutta ainakin paikalla olleet tesomalaiset muistelevat, että kyllä siellä kiivasta sananvaihtoa ilmeni. Tuon tilaisuuden kruunasi (pormestarin?) tokaisu "Kannattaa muuttaa Vuorekseen!", jonka kuulivat kaikki paikallaolijat.

-    Täälläpäin tiedetään Hartelan tarjonneen liikekeskuksen pohjoispuolella liikenteellisesti ja kaupankäynnillisesti mottiin jäävän vanhan liikekeskuksen (Kiinteistö Oy Tesomajärven
Liikekeskus) omistajille vahingonkorvausrahaa liiketoiminnalle aiheutuvasta haitasta ja korvausta pitää toki maksaa myös siitä, että rakennusfirma saa itselleen hulppeasti rakennusoikeutta näiden omistamalle tontille. Rakennusoikeuden määrä on kasvanut yllättävin harppauksin projektin edetessä, mikä on hämmästyttänyt myös liikekeskuksen omistajat. Kompensaation määrän kun tulisi olla oikeassa suhteessa tontin omistajille aiheutuvaan haittaan ja grynderin saamaan hyötyyn.

Koska raha ei tiettävästi kasva puissa edes rakennusfirmalle, se on jostain hankittava. Täälläpäin oletetaan, että korvausrahat lisätään rakennettavien asuinneliöiden hintoihin, jolloin ne maksatetaan asuntojen yksityisillä ostajilla tai mahdollisesti kaupungilla (eli kaupunkilaisilla), jos rakennettavien asuntojen ostaja/vuokraaja on kaupungin tytär- tai osakkuusyhtiö.

-    Kun kaupunki on kerran luvannut maksaa uuden liikekeskuksen toisen kerroksen rakentamisen ja sitten luvannut sitoutua noiden neiliöiden vuokraamiseen kaupungin rahoilla, niin miten ihmeessä on mahdollista, ettei virkamiehillä muka ole mitään käsitystä, mistä firmasta tai firmoista saattaisi sopimuksen vastapuolena olla kysymys?

Jos edellisen asukasillan virkamiehillä ei oikeasti ollut mitään käsitystä koko kuviosta, niin miten heidän esimiehensä perustelevat näiden asioista täysin pihalla olevien ihmisten määräämisen tuohon tilaisuuteen? On julmaa laittaa viattomia ihmisiä vastatusten kiukkuisten kansalaisaktivistien kanssa ilman minkäänlaisia taustatietoja. Ettekö te siellä kaupungin virastoissa ole koskaan kuulleet henkisestä työsuojelusta? Nämä virkamiehet ovat meidän kuntalaisten palveluksessa, ts. me olemme heidän työnantajiaan, mutta kyllä esimies on silti jonkinlaisessa vastuussa alaistensa hyvinvoinnista!

- Täälläpäin on esitetty, että jospa se kaavoittajaraukka siellä yleisötilaisuudessa aivan oikeasti oli täysin pihalla kaikesta, eikä vain ilkeyttään esittänyt Todella Tyhmää. Kaavoituksesta olisi siis lähetetty yleisötilaisuuteen joku työntekijä, joka tekee kaavaa sen mukaan kuinka käsketään eikä tiedä asian taustoista yhtään mitään.

Täälläpäin on esitetty tuon työntekijäraukan puolustukseksi, että tässä nykyisessä tehokkuusajattelun maailmassa ei tosiaankaan ole mahdollista tutkia vaihtoehtoja, joita ei ole annettu tutkittavaksi. Meillä kun on tämä surullisenkuuluisa tilaaja-tuottajamalli. Vain tilaaja voi päättää tutkia asioita, ei tuottaja. Ja vain tuottaja tekee kaavaa, ei tilaaja. Jos on tilattu taloja tontille A, ei voi tutkia, olisiko tontin B rakentaminen ehkä sittenkin järkevämpää. Tulkoon siis yleisötilaisuuteen asioista vastaamaan se, joka on tilauksen tehnyt!

-    Täälläpäin uskotaan, että kiire kirjaston ja terveyskeskuksen tuhoamiseen syntyy siitä, että Tesoman lähiörakentamisen arvotus- ja täydennysrakennussuunnitelmien laatiminen on jo aloitettu. On tulenpalava kiire tehdä peruuttamattomia asioita ennen kuin tämä selvitystyö tuo esiin muita ja todennäköisesti paljon parempia vaihtoehtoja. Kaupungin kannalta fiksummat vaihtoehdot kun eivät grynderille ole yhtä tuottoisia.

Esimerkiksi Tesoman keskustasta muutaman sadan metrin säteellä sijaitsee teollisuustontteja, jotka olisi hyvä muuttaa asuinkäyttöön teollisuuskäytön hiipuessa, mutta kun ne mokomat ovat kiinteistösijoitusyhtiöiden hallinnassa, eikä kiinteistösijoitusyhtiö grynderille hyvää rakennusmaata anna ainakaan alihintaan - toisin kuin kaupunki.

- Edellisessä - siis tuossa kuntalaisten ulosmarssiin päättyneessä kokouksessa - hyvinvointipalveluista vastaava henkilö esitti, että tarkoituksena on saada aikaan tarpeeksi iso terveysasema vastaamaan tulevaisuuden tarpeisiin tällä alueella. Tähän vastattiin kertomalla, että nykyisessäkin terveysasemassa on huoneita aivan riittävästi tyhjillään. Vuokraneliöitä lisäämällä ei saada palkattua yhtään lääkäriä tai hoitajaa lisää - päinvastoin rahaa on yhä vähemmän niihin varsinaisiin palveluihin.

Nykyisellään lääkäri- ja muiden hoitoaikojen saaminen on usein niin hankalaa, että ihmiset käyttävät pakon edessä yksityisiä terveyspalveluita. Epäiltiin, että tähän kaupunki pyrkiikin neliöitä lisäämällä ja hoitohenkilökunnasta tinkimällä. Lopulta on sitten "pakon edessä" otettava yksityinen terveyspalveluyritys tyhjillään seisoviin terveyskeskusneliöihin. Täälläpäin pidetään siis selvänä, että kaupungin tarkoituksena on siirtää terveyspalvelut yksityiselle - omia palveluita ei ole aikomustakaan parantaa.

- Liikekeskuksen rakentaminen ja kirjaston tontin muuttaminen asuinkäyttöön on alunperin jaettu kahdeksi erilliseksi kaavaksi, vaikka kaikille on alusta saakka ollut selvää, että ne liittyvät tiukasti toisiinsa. Sitä mukaa, kun on saatu lisää tietoa taustalla vaikuttavista sopimuskuvioista, tämä yhteys on näkynyt yhä selvemmin.

Olkaa Tampereen kaupunkia työnne puolesta edustavat nyt sen verran fiksuja, että lakkaatte esittämästä tyhmää ja tietämätöntä tämän asian suhteen, kun todellisista kytköksistä on jo kaikissa valtuustoryhmissäkin tietoa. Ote kaupunginhallituksen pöytäkirjasta kertoo asian selvästi:

§ 496 Kh 25.10.2010

Asian käsittelyn kuluessa Riitta Koskinen esitti asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi siten, että asia tuodaan käsiteltäväksi vuoden 2010 aikana samanaikaisesti asemakaava nro 8351 (Ristimäki – 8313-1 ja puistoaluetta sekä Tesoma, katualuetta, Tesoman valtatie 36, Tesoman terveysaseman ja kirjastotontin ym. alueiden muuttaminen asuinkäyttöön kaava nro 8351) kanssa.

- Kuntalaiset, jotka tiukasti vastustavat kirjaston ja terveyskeskuksen tontin tuhoamista, eivät millään tavalla vastusta uuden liikekeskuksen rakentamista. Liikekeskuksen rakentamista ei siis todellakaan vastusta kukaan!

Sen sijaan suurin osa kannattaa sitä, että liikeyritykset rakentavat itse nämä omat liiketilansa omalla liikeriskillään, eivätkä meidän kuntalaisten rahoilla ilman liikeriskiä. Muussa tapauksessa kaupungin olisi tuettava kaikkia tamperelaisia yrityksiä täsmälleen tasa-arvoisesti, mikä ei taida olla taloudellisesti mahdollista eikä niin ainakaan perinteisesti ole toimittu.

***

Jospa nyt tähän seuraavaan yleisötilaisuuteen lähdettäisiin hieman realistisemmalla otteella kuin kahteen edelliseen. Kaupungin edustajat voisivat vaikka esittää tilaisuudessa oman näkemyksensä edellä mainituista, täälläpäin nyt jo yleisessä tiedossa olevista seikoista.

Jos kaupungin edustajilla ei näistä asioista ole minkäänlaista näkemystä, niin olisi suositeltavaa jättää kokonaan tulematta paikalle.

Perusjähmeät suomalaiset hyvin harvoin intoutuvat heittelemään virkamiehiä kahvikupeilla ja pullanpaloilla, mutta kannattaako meitä silti ehdoin tahdoin tulla provosoimaan? Puhutaan mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä ja oikaistaan mahdolliset väärät luulot ja huhut.

Tervetuloa siis kaikki Tesoman palveluita käyttävät länsitamperelaiset syömään pullaa ja juomaan kahvia kaupungin piikkiin. Jos aiemmat merkit paikkansa pitävät, luvassa on jälleen hulvatonta menoa ja kunnallispoliittista tilannekomiikkaa:

Tampereen kaupungin konsernihallinto kutsuu ihmisiä yleisötilaisuuteen, jonka aiheena on RISTIMÄKI-8313-1 JA PUISTOALUETTA SEKÄ TESOMA, KATUALUETTA, TESOMAN VALTATIE 36, TESOMAN TERVEYSASEMAN JA KIRJASTON TONTIN YM ALUEIDEN MUUTTAMINEN ASUINKÄYTTÖÖN. KAAVA NRO 8351.

Yleisötilaisuus torstaina 9.12.2010 klo 18.00-20.00 Tesoman koulun päärakennuksessa, os. Kohmankaari 11. Kahvitarjoilu alkaen klo 17.30.

TERVETULOA!

Terveisin
Sakari Leinonen

Asemakaava-arkkitehti

26. lokakuuta 2010

Senioriasunnoista ja muustakin

Kaupunginhallitus otti eilen järjen käteen Tesoman kaavoituksessa ja palautti kaavan uudelleen valmisteluun. Tesoma-seuralla, joka on kerännyt jo lähes 1300 nimeä kirjaston ja nuorisokeskuksen sekä terveysaseman purkamista vastustavaan adressiin, on syytä juhlaan. Juhlan jälkeen adressin nimienkeruu jatkuu, sillä uusittu kaavaesitys tulee yhdyskuntalautakunnan pöydälle jo ennen tämän vuoden loppua.

Seuraavassa tulemisessa kaavoituksessa pitäisi olla otettuna huomioon ainakin nämä asiat:

- KAAVOJEN AVOIN KOPLAUS: Tähän saakka virallinen kanta liikekeskuksen ja kirjaston tontin kaavoihin on ollut, että niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa vaikka yleisessä tiedossa on pitkään ollut kaavojen ja niihin liittyvien suunnitelmien ja sopimusten yhteydet. Seuraavan kerran käsittelyyn tullessaan kaavoja käsitellään yhtenäisenä kokonaisuutena. Jos suunnitelmat ja sopimukset kerran ovat päivänvalon kestäviä, käsiteltäköön ne myös avoimesti päivänvalossa niin että kaikki kuntalaiset näkevät mistä on kysymys.

- LIIKENNE: Entistä huomattavasti isompi liikekeskus vaatii entistä huomattavasti isomman tavaraliikenteen ja asiakkaatkin sinne yrittävät päästä autoineen mahdollisimman lähelle kaupan ovea. Nämä liikenteen ongelmat on ratkaistava uskottavasti. Melumittaukset nykyisillä liikennemäärillä ovat turhia, koska liikenne tulee olemaan aivan eri mittaluokassa nykyisen liikekeskuksen paisuessa Citymarketiksi.

- NUORISOKESKUS: Liikekeskus ei edelleenkään ole fiksu sijoituspaikka nuorisokeskukselle. Kun vängätään, että ei voida etukäteen mitenkään osoittaa kuinka tästä muka jotain ongelmia seuraisi, niin olisi syytä näyttää edes yksi esimerkki, kuinka siitä ei ole seurannut ongelmia ja vähintäänkin paljon sanomista, kun nuoret kuluttavat vapaa-aikaansa liikekeskuksissa.

Kannattaisi kysyä asiasta vaikkapa järjestyspoliisilta - niillä pitäisi olla asiantuntemusta ja toivottavasti myös uskallusta sanoa ammatillinen mielipiteensä, vaikka nuorisokeskuksen oma väki olisikin lamaantunut täysin mykäksi työpaikan menettämisen pelossaan.

Tampereen lapsiasiamieskin antoi lausunnon, että hyvä on nuorten kasvaa kauppakeskuksen virikkeellisessä ympäristössä - siellähän ne viihtyvät joka tapauksessa. Nuorisokeskukselle lupaillaan omaa sisäänkäyntiä, mutta suunnittelussa sitä ei toistaiseksi ole näkynyt merkkiäkään.

- VAPAA-AIKATILAT: Vaikka kirjaston väki innoissaan ottaakin vastaan kaiken mahdollisen lisätilan, meiltä puuttuu edelleenkin kunnolliset kokoontumis- ja harrastustilat aikuisille. Yhdistysten ja seurakunnan tilat ovat täydessä käytössä, koulujen liikuntasalit samoin. Jos Tesomalla haluaisi järjestää yleisötilaisuuden mistä tahansa aiheesta, sitä varten pitää sumplia käyttöön esim. jonkin koulun ruokala. Otsaluullaankin ymmärtää, että koulun ruokala on huono ratkaisu vaikkapa harrastuspiirin säännölliseksi kokoontumispaikaksi. Tarvitaan aivan selkeästi lisää aikuisten ja seniorien harrastustilaa.

- KAUPUNKIKUVA: Nykyisten hienosti ympäristöönsä sulautuvien tiilirakennusten tilalle oli ja on edelleenkin suunnitteilla 7 isoa kerrostaloa, joista yksi 12-kerroksinen. Hankkeen suuruusluokasta on tarkasti vaiettu. Aamulehti toistelee niukassa uutisoinnissaan mantraa "liikekeskuksen pohjoispuolelle tulevista asuinrakennuksista". Konkreettisesti on puhuttu kolmesta senioritalosta tai tehostetun palveluasumisen talosta. On jäänyt mainitsematta, että kyseisten asuintalojen pohjakerroksiin on varattu runsaasti liiketilaa niitä paljon puhuttuja "palveluja" varten ja että tien toiselle puolelle tulee varsinainen massiivisten kerrostalojen suma.

- SENIORIASUMINEN IMAGOMARKKINOINNISSA: Vaikka tuota edellämainittua kerrostalomassaa on imagomarkkinoitu alueen (iäkkäämmille) asukkaille senioriasuntoina ja palveluasuntoina, niin köyhillä tai pienituloisilla senioreilla ei ole näihin asuntoihin mitään asiaa. Kyse on hyvin kalliista uusista neliöistä: Niin sanonut senioriasunnot maksavat Tampereella tyypillisesti 3400 - 4300 euroa/neliömetri.

Olen jo kolmella vuosikymmenellä kuunnellut yhä uusien seniori-ikään tulevien sukupolvien hämmästelyä kun heille selviää, että palvelutalossa ei saa mitään sen kummempaa palvelua kuin missään muuallakaan ja kaikki palvelutalon palvelut pitää maksaa erikseen. Kovan neliöhinnan maksamalla saa ainoastaan oikeuden asua kyseisen osakehuoneiston seinien sisäpuolella. Jos yhtiövastikkeen maksamisen jälkeen jää rahaa käteen, niin sillä sitten voi ostaa palveluja. Ilmaisia ne eivät ole kenellekään.

Palvelutalon palveluita voivat ostaa samaan hintaan myös muut kuin palvelutalossa asuvat, mikä paikoitellen johtaa siihen, että palvelutalon asukkaat joutuvat hankkimaan palvelunsa muualta kuin palvelutalossa toimivalta yritykseltä, jos kyseinen palvelu on kovin suosittu ja ruuhkainen.

- VERORAHOJEN KÄYTTÖ: Sellaisen kuvan olen tilanteesta saanut, että kaupunginhallitus palautti eilen valmisteluun suunnitelman jonka mukaan kaupungin veronmaksajat olisivat maksaneet liikekeskuksen toisen kerroksen rakentamisen verorahoilla, jonka jälkeen meillä olisi ollut ilo päästä maksamaan kyseisistä tiloista markkinahintaista vuokraa sopimuksen mukainen x-määrä vuosia, minkä lisäksi "diilin" ehtona oli että viereinen kirjaston/nuorisokeskuksen/terveysaseman tontti annetaan grynderille/gryndereille edellämainitun kerrostalomassan rakentamiseen. Nämä ovat niitä pikkuisia yksityiskohtia, joita esim. Aamulehti ei pidä lainkaan uutisoinnin arvoisina.

Minulle on kerrottu, että on epäkohteliasta sanoa tällaista systeemiä ryöstöksi tai raha-automaatiksi, jolla verorahoja siirrretään kaupunkilaisten taskusta yritysten taskuun ilman liikeriskiä, mutta parempaakaan nimitystä en ole vielä keksinyt.

- VIRKAMIESTEN JA POLIITIKKOJEN YHTEISTOIMINTA: Erillisissä keskusteluissa olen antanut itselleni kertoa useammasta kuin yhdestä lähteestä, että virkamiehistö on tulkinnut valtuuston tehneen viime vuonna ison periaatepäätöksen terveys- ja kirjastopalvelujen siirtämisestä yksityisiltä vuokrattaviin tiloihin, jolloin kaupungin omien tilojen käytöstä luonnollisestikin luovutaan, sillä eihän niitä tyhjillään kannata ylläpitää.

Ongelmallista tässä on, että kuntalaisten vaaleilla omiksi edustajikseen valitsemat valtuutetut eivät tunnu tietävän, että ovat tällaisen periaatepäätöksen menneet tekemään. Asiasta ole käyty minkäänlaista (julkista) poliittista keskustelua. Valtuusto vain hyväksyi budjetin, josta virkamiehet ovat tehneet omat päätelmänsä.

Toinen merkittävä kummallisuus ovat nämä mystiset sopimukset, joita on solmittu kaupungin ja yritysten välille. Kenelle (virkamiehelle?) valtuusto on antanut vallan päättää, että kaupunkilaisten rahoilla rakennetaan kokonainen kerros liikekeskukseen ja sitten vuokrataan se käyttöön kaupunkilaisten rahoilla? Jos tällaista valtaa ei ole annettu kenellekään, miten sitä näin sujuvasti voidaan käyttää? Onko kaupunki kenties korvausvelvollinen yrityksille aiheutuneesta haitasta, jos joku on mennyt näille yrityksille uskottelemaan, että hänellä/heillä on valta tällaisia sopimuksia tehdä eikä sitä valtaa sitten olekaan?

Jos tehdyt sopimukset kestävät päivävalon, solmittakoon ja esiteltäköön ne päivänvalossa. Mitä näitä häpeilemään.

21. syyskuuta 2010

Kohta paukkuu taas

Mielessä polttelee muutama valittu sana ns. senioriasunnoista, mutta mietinpä tätä vielä hetken ja keskustelen muutaman ihmisen kanssa. Taustatutkimustakin pitää vielä tehdä, ettei aivan puutaheinää tulisi kirjoitettua.

Sitä hauskempaa toisaalta lukijan kannalta mitä riuskemmin menee metsään?

19. syyskuuta 2010

Taulupöytäprojekti

Kesällä kehittelin yhdensorttista kuvittamistapaa erilaisille äänitiedostoille. Tässä sekatekniikassa yhdistyy valokuvaus, mustavalkoinen viivapiirros ja karkea animaatiotekniikka. Piirrosten toteuttamista varten tarvitsen valopöydän - siis yksinkertaisesti sanottuna lasilevyn, jonka takana on riittävän kirkas valonlähde.

Kesällä olohuoneen ikkuna yhdistettynä aamupäivän aurinkoon toimi hienosti, mutta nyt syksyn tullen tuli tarve kehitellä jokin myös pimeän aikaan toimiva ratkaisu. Niinpä ryhdyin väkertämään itselleni valopöytää vesivanerista ja aivan tavallisesta, halvasta vaihtokehyksestä. Tällainen tuli:
Valopöytä vaihtokehyksestä

Ei ole mikään kukkanen, mutta toimii. Matala pöytälamppu vain alle niin onnistuu piirustelu iltaisinkin eikä tarvitse ohikulkijoiden ihmetellä piirustusperformanssia olohuoneen ikkunassa.

Vaihtokehyksen taustapahvi jäi siis tuosta pöytäprojektista ylimääräiseksi, mutta ei pitkäksi aikaa. Satuin mielijohteesta tilaamaan palapeli + cd -yhdistelmäboksin Anttilasta, kun aivan sikahalvalla (4 e) sitä tyrkytettiin ja kas kummaa: Palapeli oli juuri oikean kokoinen tuolle vaihtokehyksen taustapahville liimattavaksi.

Kuvakin on hieno. Lasten kanssa koottiin se yhdessä ja kivaa oli.

Pablo Amaringon maalaus palapelimuodossa

Alareunasta pitää vielä saada siististi sahattua pois ylimääräinen 10 cm kaistale ja sitten tämäkin näperrystehtävä on valmis. Kuka haluaa tämän itselleen? Meillä ei valitettavasti ole tälle seinällä tilaa.

PS. Palapelitaulun huusi itselleen Facebookin kautta Jame hintaan 0 euroa. Kyseistä ihmistä en ole tietääkseni koskaan tavannut kasvotusten emmekä ole edes puhueet puhelimessa, mutta siitä huolimatta hän on mitä suurimmin vaikuttanut siihen, että olen nykyään onnellisesti naimisissa ja minulla on kaksi hienoa lasta. Meillä nimittäin oli Jamen kanssa sävellys-sanoitus -yhteistyöviritys tuossa vuosituhannen vaihteessa.

Koska asumme täysin eri puolilla maata, minun piti löytää omasta kaupungistani joku, joka auttaisi minua äänittämään demolaulantani Jamen tekemien demotaustojen päälle. Löysin äänittäjän, mutta hyvin nopeasti se äänittäminen harhautui sellaisille sivupoluille, että äänittämisen sijaan seuraavat kolmisen vuotta meni aika tiiviisti kahden lapsen synnyttämiseen, yösyöttöihin ja vaipanvaihtoon (naimisiinkiin mentiin ja asuntoja vaihdettiin), eikä siinä paljon biisejä ehtinyt väkertämään. Jame taisi lähteä maailmalle rauhaa turvaamaan.

Palapelitaulu

Yhden ainoan demoäänitteen ehdimme saada aikaan: Konstaapelin hammaskoru. Voitaneen sanoa, että yhteistyö johti hyvin hedelmälliseen lopputulokseen, vaikka vähän eri muodossa kuin alunperin kuvittelin. Jame saa nyt sanoitettujen demobiisien sijaan lohdutuspalkintona palapelitaulun uuden studiohuoneensa seinälle.

6. syyskuuta 2010

Politiikka lyhyesti

Piti alkuperäisen suunnitelmani mukaan olla äänikirjan levyjulkkarit eilen, mutta eipä ollut. Sille levylle olisi tullut tekstejä neljästä kuuteen eri kirjoittajalta ja sitäpä sitten olisi jaeltu itse kunkin sukulaisille ja tuttaville joulu-, nimipäivä- ja syntymäpäivälahjoiksi seuraavat pari vuotta. Ei tullut vielä levyä, ei, kun pitää vapaa-aika käyttää politiikkasotkujen miettimiseen ja kirjastorakennuksen puolustamiseen.

***

Viime keväänä eräs ihminen totesi minulle, että ei oikein ole perillä tuosta politiikka-jutusta. Että mitä se niinkuin oikein edes on ja mitä nämä kaikki puolueet ovat. Minä sille näppäränä totesin, että se on kuule hyvin yksinkertaista: Politiikassa on aina kyse rahasta. Mistä raha otetaan ja millä perusteella ja kenelle se annetaan. Tästä asiasta sitten näillä puolueiksi kutsutuilla on erilaiset näkemykset ja painotukset sen suhteen mikä on tärkeätä ja mikä vähemmän tärkeää. Aina on kuitenkin kyse rahasta. Seuraa rahan kulkua, niin törmäät politiikkaan.

Edellämainittu oli silloin sellainen lonkalta heitetty pikkunäppäryys, mutta vaikka olen nyt pidempäänkin tätä asiaa pohtinut, en ole parempaa määritelmää keksinyt.

***

Äänikirjaprojekti on edelleen hissuksiin vireillä. Toistaiseksi valmista on tullut yhden testiäänitteen verran. Se kertoo sattumoisin rahasta, politiikasta ja ihmisistä, jotka yrittävät parhaan näkemyksensä mukaan vaikuttaa yhteisiin asioihin. Se ei välttämättä ole kovin mukavaa kuultavaa. Olkaapa hyvät: Kivitys.

23. elokuuta 2010

Ammattilaisuutta pizzapalkalla

Olen viimeiset pari viikkoa leuat maitohapoilla louskuttanut etupäässä Vihreille ja koettanut opastaa tätä sakkia edes hiukan vähemmän noloihin sompailuihin vaaliponnisteluissaan. Kritiikkihän on itsenäinen taiteenlaji, jonka sivutuotteena saattaa kritiikin kohteelle syntyä oivalluksia oman tekemisen tueksi.

Ajattelin jo lopettaa tämän rakentavan kritiikin antamisen, mutta sitten tuli uusin Vihreä Lanka. Muistin taas yhden perustavaa laatua olevan jutun, joka suorastaan vaatii saada osakseen pari valittua sanaa. Nimittäin Vihreiden asenne työntekoon: Työ ja erityisesti fyysinen työ on valitettava tragedia, joka onneksi tapahtuu vain hyvin tyhmille ihmisille. Muilla on tarpeeksi pelisilmää hankkiutua asiantuntijatehtäviin ja virkoihin.

Edellämainittu asenne kuvastuu esimerkiksi näistä hulvattomista töräytyksistä (Vihreä Lanka 20.8.2010, sivu 7):

Vihreiden ehdokkaat eduskuntavaaleissa saivat viime lauantaina käteensä opuksen, jonka avulla puolue aikoo käydä tähän asti ammattimaisimman vaalikampanjansa.
... (Ville) Tuominen arvioi, että puolueen vaalityössä on otettu iso askel ammattimaisempaan suuntaan.
... Esimerkiksi ajatus, että kaikissa vaalikampanjoissa on kampanjapäällikkö, ei ollut itsestään selvä neljä vuotta sitten.
... Vihreiden kampanjat nojaavat vahvasti vapaaehtoistyöhön. Ehdokasopas kannustaakin ehdokkaita pyytämään ihmisiä auttamaan vaaleissa ja myös arvostamaan vapaaehtoistyöntekijöiden panosta vapaaehtoistyön hyvällä organisoimisella ja vaikka viemällä vapaaehtoiset pitsalle kampanjoinnin lopuksi.

Tähän sanoisin, että herätkää nyt vähän äkkiä siellä EK:ssa ja järkätkää tälle porukalle kunnolliset vaalituet! Se on kuulkaa sitä parempi teille, mitä enemmän näin ajattelevaan porukkaa on eduskunnassa päättämässä työlainsäädännöstä ja työllistymistä edistävistä toimenpiteistä.

Nämä ovat täysin valmiita koko vaalikampanjan ajan edistämään käsitystä, että ammattimaista jälkeä tehdään pitsapalkalla ja kehuilla. Hitsinvitsi, kun ei tätä keksitty kokeilla silloin sairaanhoitajien lakon aikaan. Olisi vain älytty viedä ne pitsalle ja kehuttu, niin ei olisi tullut mitään lakkoa.

Kaikkein suurinta uhrivalmiutta osoittaville ollaan jalomielisesti valmiita antamaan myös Titteli (tosin väliaikainen ja epävirallinen eli ei-akateeminen), mikä onkin ammattilaisen suurin palkinto ja takaa sen, että ammattimaista jälkeä syntyy varmasti.

Nyt kun siellä Vihreässä leirissä alahuulet väpättävät, mieli hakee perusteluja sille, miksi Perhosefektin vänkytykset ovat pelkkää kakkapuhetta ("eihän se ole edes oikeasti akateeminen, mikä lie kahden yliopiston välillä poukkoillut hum.yo, nyttemmin - hyi hyi - duunari") ja ihmetellään, mikä tädin nyt taas saa näin julmaan ja epäreiluun hyökkäykseen, niin tässäpä pari vinkkiä ajattelun tueksi:

1. Ammattilainen harjoittaa ammattitaitoa vaativaa työtä rahasta, ei pitsapalkalla. Esimerkiksi ammattimuusikon tunnusmerkkeihin ei kuulu se, että se soittaa erilaisissa tilaisuuksissa pelkästä soittamisen ilosta ja ruokapalkalla.

2. Vapaaehtoistyötä ei tehdä ruokapalkan ja kehujen toivossa, vaan siksi, että uskotaan siihen asiaan, jonka eteen ollaan valmiita uhraamaan vapaa-aika, liikenevät rahat ja monta monituista työtuntia.

Teillä, arvoisat Vihreät ehdokkaat, pitää siis ensin olla se asia, johon vapaaehtoinen vaalityöntekijä voi uskoa. Vapaaehtoiset, jotka ovat valmiita tekemään Vihreää vaalityötä, jakautuvat ehdokkaiden taakse siinä järjestyksessä, jossa ehdokkaat keksivät oikeasti ajamisen arvoisia asioita. Viimeisille hoksaajille ei riitä kovin montaa tukijaa.

Vielä yksi ilmainen neuvo: Ei kannata viljellä sanoja, joiden todellista merkitystä ei omakohtaisesti tunne. Työhön ja ammattilaisuuteen liittyvät asiat tuppaavat Vihreille olemaan tätä lajia. Olkaa siis varovaisia niistä puhuessanne. Kunnioittava asenne tuntematonta kohtaan on erittäin suotava.

15. elokuuta 2010

Perhosefekti eduskuntaan!

Olen koko kevään ja kesän ajan odotellut, että selviäisi millaisilla vaaliteemoilla Vihreät ovat vaaleihin menossa. Ei ole kuulunut mitään. Nyt selvisi maanantain televisiouutisista se mitä olen uumoillutkin ja näin se menee: Vihreet on niinku niit hyviksii ja sit Persut on aina niit pahiksii.

Olenkin ihmetellyt, miksi jatkuvasti teen ohareita, kun pitäisi näyttäytyä julkisella paikalla Vihreiden teltan välittömässä läheisyydessä. Nyt tajusin, että se ei johdu hillittömän huonosta henkilökohtaisesta järjestelykyvystä vaan yksinkertaisesti siitä, että en kehtaa näyttää naamaani siinä yhteydessä, vaikka nykyään tunnun kehtaavan melkein mitä vain.

Kaikki ne vihreät arvot ja tavoitteet, joiden eteen tein vaalityötä vuoden 2007 vaaleissa, on yksi kerrallaan myyty, petetty tai romutettu.

RKP:n kesäkauden lopuksi julkilausumat ajatukset olivat melkoista hattaraa, mutta ne sentään esittivät asiansa selkeästi silläkin riskillä, että sanomasta ei tykätä. Se on sentään omaperäistä hattaraa. Vihreät määrittelevät nyt oman asiansa täysin muita ja nimenomaan Persuja heijastelemalla, ilman mitään omaa ajattelua.

Kun vihreä politiikka ja linjaukset kerran ovat näin suoraan Persujen määriteltävissä, niin miksi vaivautua valittamaan Vihreille? Kai ne jotain omaa keksisivät, jos siihen olisi kykyä. Kun sitä kykyä ei näytä olevan, niin eikö ole viisaampaa kääntää katseensa sinne, mistä vihreitä lankoja vedellään eli Perussuomalaisiin? Luin läpi Perussuomalaisten arvomaailmajulistuksen ja totesin, että paremmin nämä näyttäisivät ainakin paperilla ajavan minulle tärkeitä asioita kuin Vihreät.

Lähetin siis Perussuomalaisten puoluesihteerille lyhyen hakemuksen, jossa ilmaisin kiinnostukseni ryhtyä Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaaksi. Missään kohdassa Perussuomalaisten nettisivuilla kun ei ole vaatimusta, että perussuomalaisten kannattajan pitäisi olla homofobinen, kiihkorasistinen tai fundamentalistikristitty.

Eivät mokomat huolineet minua edes ehdokashaastatteluun. On kuulemma tulijoita muutenkin aivan riittämiin. Jäi vähän sellainen olo, että nuo toreilla nyt kovaäänisesti meuhkaavat homofobiset, kiihkorasistiset ja fundamentalistista kristillisyyttä paasaavat äänitorvet edustavat kuitenkin sitä aidompaa poliittista sisältöä kuin puolueen viralliset julistukset.

Se on todella sääli. Hyvälle tavallisen ihmisen etua ajavalle puolueelle olisi käyttöä tässä maassa. Täytynee siis tyytyä Eveliinaan ja Kirsikkaan. Fiksuja naisia saakelin tyhmästä ja kädettömästä puolueesta huolimatta.

Vinkki molemmille edellämainituille: Mädättämöt. Niitä saisi ilmestya vilkkaassa tahdissa lisää tähän maahan. Oppia ja kokemusperäistä tietoa mädättämön rakentamisesta ja käyttöominaisuuksista voi hakea vaikka Tampereen Vedeltä.

9. elokuuta 2010

Virkamiesfiksaatio

Ei tämä virkamiehia vastaan tappelu ihan uutta taida meikäläiselle olla. Jos katsoo vaikka vuotta 2007, niin jotain merkkejä saattoi olla jo silloin näkyvissä. Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä selvemmin näkyy kasvuympäristön vaikutus.

Aamulehti sai aiheesta aikaan jopa jonkinlaista vastakkainasettelua, vaikka itse en henkilökohtaisesti ole yhtäkään kirjaston ja terveysaseman purkamista kannattavaa hahmoa vielä tavannut.

Olen nyt huutanut apuun Jonne Aaronia ja Negativea, vääntänyt kättä siitä, voivatko alle 18-vuotiaat allekirjoittaa yhteisadresseja, perustanut aiheesta Facebook-tukiryhmän ja kerännyt nimiä adressin paperiversioon.

30. heinäkuuta 2010

Pikakelausta

Huhtikuun alun jälkeen alkoi kalenteri näyttää niin täydeltä, että harkitsin vakavasti muutaman sivun irti repimistä ja hukkaamista.

Oli esikoisen harjoituksia, näytöksiä, molempien lasten kevätjuhlia, esikoulun todistuksenjakoa, koulun tiedotustilaisuuksia tulevan ekaluokkalaisen vanhemmille, esikoulun tiedotustilaisuuksia tulevan esikoululaisen vanhemmille, lomien suunnittelua ja loputtomasti täytettäviä papereita - joista osa piti tietenkin täyttää uudelleen parin viikon kuluttua, kun tieto lisääntyi ja suunnitelmat muuttuivat.

Tästä on kuitenkin selvitty ja lomat lusittu. Runoviikon tarjontaan tutustuin useana iltana, matot tuli pestyä yhdessä lasten kanssa, Alangon ja Teho-osaston keikka kuunneltua ja katseltua, Pohjois-Karjalan reissu tehtyä ja erilaisissa taidenäyttelyissä rampattua. Järjestimmepä vielä omankin taidenäyttelyn.

Nyt on arki alkanut ja mustikkametsä kutsuu. Ettei liian leppoisaksi menisi, kaupunki aikoo myydä kirjastomme rakennusliikkeelle tuhottavaksi. Minä en tästä suunnitelmasta tykkää ollenkaan enkä ole vielä tavannut sellaista tämän kaupunginosan asukasta, joka tykkäisi.

Kaikki ovat asiasta nyt ensimmäistä kertaa kuullessaan järkyttyneitä, mutta samalla oudon lamaantuneita. Minulla kiehahtaa sisäisesti pohjaan joka kerta kun joku sanoo: "Ei näille asioille kukaan mitään voi, kaupunki nämä päättää siellä jossain rakennusliikkeiden kanssa" tai "Tästä on jo se aiesopimus tehty rakennusliikkeen kanssa niin että eihän sille enää varmaan mitään voi tehdä."

Tesoman kirjasto ja nuorisotalo - puretaan!

Minä yritän potkia ihmisiä toimintaan. Jakelen flyereita eri ilmoitustauluille (pubit, kirkko, kirpputorit, pikkukaupat) ja suoraan ihmisille käteen. Kirjoitan lehtiin. Soitinpa jollekin toimittajallekin. Kerään tietoa ja keskustelen mahdollisimman monen ihmisen kanssa asiasta uusien näkökulmien löytämiseksi. Täytyyköhän vielä järjestää tästä joku keskustelutilaisuuskin? Paras paikka sellaiselle lienee joko Ale Pubi tai Pedro's, kun virallisemmat tilaisuudet eivät tämän paremmin ole tiedotustehtävässä onnistuneet.

Eiväthän sellaiset tappavan tylsät viralliset tilaisuudet kaavoitusasioiden tiimoilta kiinnosta ketään normaalijärkistä työssäkäyvää, jolla on elämä ja perhe hoidettavana, ellei niitä mainosteta kunnolla:

Haloo!!!Me puretaan nyt teidän kaunis nipin napin 20 vuotta vanha kirjasto ja terveysasema, jota viimeksi laajennettiin vuonna 1997. Kaupunginosan nuoriso ajetaan hengaamaan ostarille (justiinsa sinne, missä niiden hengaaminen nytkin aiheuttaa pahennusta) ja viedään niiltä bänditilat, ettei Negativen ja Jonne Aaronin menestystarina vahingossakaan pääse uusiutumaan.
Vuokrataan uudesta liikekeskuksesta tilat terveysaseman ja kirjaston toiminnoille, jotta voidaan nekin vihdoin lopettaa teiltä kun se vuokra on kuitenkin liian kallis pitkän päälle.
Kiinnostaako ollenkaan? Jaa ei vai? No, ettepä te vaikutusmahdollisuuksiinne olisi uskoneet kumminkaan, joten "kaupunki" tekee niin kuin rakennusliikkeet haluavat. Siellä sentään osataan ajaa omaa etua ja vaikuttaa.

Että tällaista. Muistelen olleeni joskus teini-iässä ohimenevän hetken ajan tylsistynyt. Sittemmin on mennyt niin lujaa, että en enää edes oikein muista miltä se tuntuu kun on tylsää.

8. huhtikuuta 2010

Kalansilmä

Olen saanut normaalia enemmän palautetta edellisestä blogimerkinnästäni otsikolla Sen syöt, minkä tapat.

Moni on ilmoittanut, että kalan silmän esiin kaivaminen puukolla ei kuulukaan olennaisesti suomalaisuuteen eivätkä kaikki ole todellakaan niin tehneet. Ei ole tullut edes mieleen. Toisaalta alkaa näyttää aika selvästi siltä, että ne jotka niin ovat tehneet, ovat tehneet sen pikkutyttönä kalankäsittelyä opetellessaan, puhtaasta mielenkiinnosta silmän rakennetta kohtaan. Tämä on siis tavallaan "niitä tyttöjen juttuja".

Muita tyttöjen juttuja ovat kautta ihmiskunnan historian olleet tapettujen eläinten suolestaminen ja kaikkien ruhon osien käsittely ruuaksi ja vaatteiksi, lasten synnyttäminen, loukkaantuneiden ja sairaiden hoitaminen sekä kuolleiden peseminen ja hautaaminen. Kaikki sotkuisia ja vatsaa vääntäviä juttuja, joissa tarvitaan kylmää päätä ja vakaata kättä, muuten ei tule mistään mitään. Näin täällä on jääty henkiin tuhannet vuodet: Jonkun on pystyttävä tekemään nämäkin hommat, vaikka päässä huippaa ja vatsassa muljuu.

28. maaliskuuta 2010

Sen syöt, minkä tapat

Kävivät esikoululaiset pilkkimässä. Vanhat kalamiehet kouluttavat itselleen seuraajia. Eivät siirry tiedot ja taidot eteenpäin opettamatta. Kävivät esikoululaiset virsikinkereilläkin kirkossa. Kouluttavat kanttorit laulajia vanhoille virsille. Lapsuudesta tutut vanhat virret eivät kohta ole vanhoja tuttuja, jos niitä ei lapsuudessa lauleta.

Esikoinen tuli ylpeydestä soikeana pilkkireissulta kotiin kolme noin aikuisen ihmisen etusormen pituista ahventa repussaan. On se ollut isoisänsä kanssa kesäisin savustamassa niin isompaa kuin pienempääkin kalaa ja mukana tarkastamassa katiskaa, mutta nämä taisivat olla sen ensimmäinen oikeasti itse ongittu saalis. Räpläsivät kalapussia pikkuveljen kanssa ja lässyttivät kaloille: Voi kato pikkuisia vauvoja...

Minulla oli ilo ja kunnia perata saalis ja paistaa se pannulla. Komensin tohkeissaan höpöttelevät lapset olemaan hiljaa, sillä ajatus "pikkuisten vauvakalojen" perkaamisesta pisti huippaamaan. Avasin kalat terävillä ompelusaksilla ja havainnoin, että kaksi kaloista oli pienestä koostaan huolimatta selvästi kyllin aikuisia tekemään lisää vauvakaloja: Mahat olivat pullollaan toisella mätiä, toisella maitia. Vatsojen avaaminen sai oman vatsani muljahtelemaan yllättävillä tavoilla. Jostain syystä ison kalan perkaaminen ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta.

Täytyy myöntää, että mielessä kävi ajatus kalojen heittämisestä sellaisenaan kompostiin koska se olisi ollut niin paljon helpompaa, mutta olisi se ollut sekä minun ja onkijattaren itsensä mielestä kovin väärä teko. Eläinten tappamisesta on meillä ennenkin neuvoteltu ja neuvotellaan edelleen jonkin verran joka ikisen ruokailun yhteydessa. Olen näköjään omaksunut jonkinlaisen sovelluksen buddhalaisesta ajattelusta ja yritän välittää sitä eteenpäin lapsilleni: Tietty määrä tappamista on välttämätöntä ja täysin luonnonjärjestyksen mukaista, mutta tappamisessa on moraalisäännöt.

Sääntö 1: Jos pitää tappaa, se pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti, mahdollisimman kivuttomasti, eikä kärsimystä saa pitkittää hetkeäkään pidempään kuin on pakko.

Sääntö 2: Sen syöt, minkä tapat. Tästä seuraa, että pääsääntöisesti ei pidä tappaa mitään, mitä ei aio syödä tai joka ei suoraan ja välittömästi ole uhka omalle elämälle.

Paistoin perkaamani miniahvenet paistinpannulla voissa. Kalojen ensin valkoisiksi ja sitten keltaisiksi muuttuvat silmät, jotka lopulta irtosivat paistinpannun pohjalle, herättivät lapsissa kauhistunutta riemastusta.Selitin, että kalan silmälle käy samalla tavalla kuin kananmunalle paistettaessa. Läpinäkyvä valkuaisaine muuttuu läpinäkymättömäksi valkoiseksi. Ne halusivat tietää, käykö ihmisen silmälle samalla tavalla jos sen paistaa. Sanoin, että kyllä niin varmaan tapahtuu vaikkapa jossain tulipalossa, jossa vainajien ruumiit pääsevät kuumenemaan. Samalla yritin reippaana ja hymy huulilla paistaa niitä kalaparkoja, vaikka mahasta ja päästä otti niin että teki mieli pyörtyä.

Paistetuista ahvenista nypin vaivalloisesti noin ison teelusikallisen verran lihoja, jotka onkijatar itse juhlallisesti söi suolalla maustettuna. Pikkuvelikin sai saaliista maistiaiset.

***
Tytär ei olisi oma itsensä, ellei se olisi ohimennen maininnut, että ai niin oli siellä valokuvaajakin sieltä sanomalehdestä. Ja kappas vain, ylläri pylläri: Kuva tyytyväisestä lapsesta ja sen pilkkimästä miniahvenesta oli seuraavan päivän lehdessä etusivulla ja onkijattaren nimi siinä vieressä puolen sentin korkuisilla kirjaimilla. Voihan voihan voihan... ihmetys tai jotain...

***
Ensi kesänä täytyy opettaa noille lapsukaisille kalan perkaaminen puukkoa käyttäen. Se on niitä juttuja, jotka pitää oppia siinä iässä kuin ällöttävät asiat kuten kalan suolet ja muut sisäelimet ovat vielä iloisesti kehtovia. Kalan silmän kaivaminen terävällä puukonkärjellä ulos kuopastaan kuuluu meidän kaikkien suomalaisten lapsuusmuistoihin. Vai etkö muka koskaan ole tehnyt niin?

21. maaliskuuta 2010

Häiriköinnistä

ei oo helppoo olla positiivinen
kun kaikki paska tunkee aivoihini väkisinkin

Ismo Alanko: Vuorelle

Taas minulle kerrottiin yhdestä henkilöön kohdistuvasta hyökkäyksestä, jonka sai aikaan kohteen ajatteluun kohdistuva raivo. Ei siis se, että tyyppi olisi ärsyttävä tai riidoissa jonkun kanssa, vaan se, että hän hyökkääjän mielestä edustaa vääränlaisia ajatuksia ja hyökkääjä katsoo oikeudekseen jakaa kollektiivista rangaistusta ensimmäiselle sopivasti eteen osuvalle kohteelle. Eikä kohde taaskaan ollut ulkomaalaistaustainen, vaan liimatukka hetero kalpeanaama käsittääkseni jostain Pohojammaalta.

Minä en halua tietää näistä mitään, nähdä mitään enkä kuulla mitään, mutta kuulenpahan vain väkisinkin ja jotakin tarttis asioille tehdä. Ei enää riitä, että maksan tukimaksuni kuukausittain Amnestylle ja ostan sillä unohduksen, kun paska alkaa valua syliin jo kotimaassakin.

Ei ole uusi asia häiriköinti ja ilkivalta vaalien yhteydessä. Eivät ole uutta tässä maassa uhkailu, muilutukset ja kyyditykset - mutta haluammeko nämä ilmiöt takaisin suomalaisen politiikan arkeen ja keinovalikoimaan?

Kuulkaapas nyt tarkasti sekä te "oman puolen" että te kaikki "vastapuolen" eduskuntavaalityöhön valmistautuvat: Me nykypäivän aikuiset vuonna 2010-2011 päätämme tästä asiasta. Meistä riippuu, mihin suuntaan toimintatavat tässä maassa kehittyvät.

Vaalit ovat erinomainen sauma sekä poliitikoille tuoda keskusteluun omia teemojaan että kansalaisille kertoa poliitikoille omaa mieltään painavista asioista. Kiivas keskustelu on hyvästä ja tarpeellista, jopa nautinnollista puolin ja toisin. Räjäytetyt postilaatikot, pelotellut lapset ja väärin ajattelevan "poliittisen vihollisen" pahoinpiteleminen ja/tai väkivallalla uhkailu sen sijaan eivät ole.

Täysin vakavissani olen ehdottanut ja tulen edelleenkin ehdottamaan, että vaalityöhön osallistuvien koulutukseen otetaan mukaan keskustelu käytännön vaalityötä tekevien omasta turvallisuudesta ja vedetään selkeät yhteiset linjat sille, kuinka hankaliin tilanteisiin suhtaudutaan. Nämä toimintamallit pitää miettiä ja sisäistää etukäteen kaikessa rauhassa, koska hankalat ja vaaralliset tilanteet syntyvät aina nopeasti, eikä siinä enää ole aikaa ihmettelemiseen kun sylkevä ja huutava örkki ajaa teini-ikäistä vaalimainostenjakajaa takaa kerrostalon ahtaassa rappukäytävässä.

En halua yhdenkään vapaaehtoisen vaalimainosten jakajan tai äänestyskopilla kahvia kaatavan joutuvan uhkauksien, häirinnän ja lyöntien tai potkujen kohteeksi. Turha tulla minulle inisemään, että tällaista ei Suomessa tapahdu. Tapahtui edellisissäkin vaaleissa ja silloin tällä maalla vielä sentään meni hyvin. Arvatkaapa huviksenne, onko vuoden kuluttua yhtä leppoisat tunnelmat?

Mielestäni kaikki uhkaavat tilanteet ja häirintä tulee ilmoittaa poliisille. Kaikesta ei toki tarvitse tehdä rikosilmoitusta, mutta ilmoitus kuitenkin. Mieluiten kuvan kanssa. Hankkikaa siis vaalityöntekijät itsellenne sellainen muutaman kympin maksava kamerakännykkä joko omaksi tai lainaan ja opetelkaa käyttämään sitä.

Tilanne ei tästä hyssyttelemällä parane. Se paranee vain sillä, että otamme asian esille ja päätämme yhteisistä toimintalinjoista. Omasta puolestani kannatan täydellistä avoimuutta. Kissa pöydälle ja kaikki katsomaan. Mikään ei estä perustamasta vaikkapa Facebookiin kaikkien puolueiden yhteistä (moderoitua) ryhmää, johon raportoidaan kaikki vaalien yhteydessä poliittisista syistä tapahtuneet hyökkäykset koko maasta. Mieluiten kuvien kanssa, sillä julkisella paikalla kuvaaminen on täysin luvallista.

Tälle asialle pitää voida tehdä jotain. Miten muka sellaiset ihmiset, jotka hyssyttelevät itseensä kohdistuvia vääryyksiä ja häpeillen nuolevat haavansa omassa yksinäisyydessään voisivat vakavalla naamalla väittää pystyvänsä ajamaan yhteistä etuamme eduskunnassa? Kuka ajaa heikompien asioita, jos vahvatkin ovat vellihousuja omissa asioissaan?

19. maaliskuuta 2010

Kesälomahaaveita

Päiväkodista kysellään, milloin meidän perheessä pidetään kesälomat ja meillä ollaan taas aivan hämmästyneitä. Tietääkö joku muka kuukausia etukäteen, milloin on mahdollista jäädä lomalle? Sehän riippuu aivan kaikesta: Löytyykö sopivaa sijaista, tuleeko tilauspiikkejä, ovatko työkaverit terveinä, jne. Lomapäivien kertymän voi laskea, mutta loman sijoittaminen kalenteriin on aina yhtä hämmentävää. Täytyy viikonlopun aikana keskustella asiasta, että saadaan edes joku vastaus päiväkotiin niin että ne pystyvät suunnittelemaan omat lomalistansa.

Kesälomasuunnitelmia meillä sen sijaan kyllä on. Me mennään Pohjois-Karjalaan! Luemme joskus iltaisin vuoteessa ennen nukkumaanmenoa vuoden 1980 peruskoulukartastoa (kartat vuodelta 1972) ja suunnittelemme reittiä: Kuopio, Joensuu, Mikkeli, Pieksämäki ja tietenkin Koli, mutta missä järjestyksessä? Autolla mennään, mutta missä yövytään? Varataanko etukäteen vai luotetaanko onneen?

Yleensä peruspositiiviset ja uusiin asioihin ennakkoluulottomasti suhtautuvat lapsemme ottivat tiedon kesälomareissusta yllättävän torjuvasti. Eräänä aamuna kerroin niille eteisessä vaatteita pukiessamme, että kesällä mennään kuulkaapas lapset Pohjois-Karjalaan koko perhe! Ihan niin kuin siinä laulussa! Lapset menivät aivan totisiksi ja sitten esikoinen kysyi huolestuneena: Oikeastiko? Kai sä nyt vaan juksaat? Minä sanoin, että joo joo, ihan oikeasti! Siitä tulee kivaa! Lapset olivat edelleen ihan synkkinä - etten sanoisi naamat kalpeina - ja vaativat saada tietää miksi ja onko niiden pakko tulla mukaan.

En edelleenkään oikein ymmärrä syytä vastahankaisuuteen. Sekoittavatko ne Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Korean? Siinä tapauksessa kuka niille on kertonut Pohjois-Koreasta ja mitä on kertonut? Asian selvittely on edelleen työn alla.

En kyllä olisi etukäteen uskonut, että joudun näin voimallisesti markkinoimaan itään suuntautuvaa kotimaanlomaa omille lapsilleni. Varsinais-Suomen suuntaan ne ovat valmiita lähtemään aivan milloin tahansa.

6. maaliskuuta 2010

Iskelmä-baari on taas jees

Pari vuotta sitten haukuin blogissani Iskelmä Baarin ulkoisen imagon aika rivakoin sanakääntein. En pyydä anteeksi, koska kritiikkiin oli mielestäni tuolloin aihetta. Nyt minulla kuitenkin on positiivista kerrottavaa tuosta paikasta eikä sitä sovi jättää kertomatta.

Kävin Iskelmä Baarissa seurueeni mukana kaksi viikkoa sitten. Ovella ei enää seissyt kahta yrmeätä jääkaappipakastinta täydessä taisteluvarustuksessa. Henkilökunta oli vallan mukavaa nuorta väkeä. Valtaosa asiakkaista oli arviolta 25-45 -vuotiaita, asiallisen oloisia tavallisia ihmisiä ja vaikka paikkaan olisi enemmänkin asiakkaita mahtunut, tunnelma oli ok. Karaokevetäjä hoiti hommansa asiallisesti ja ystävällisesti. Portsari oli huomattavan mukava. Hän kertoi, että parisen vuotta sitten jääkaappipakastimien ovella seisottamiseen oli syynsä mutta niistä ongelmista on nyt päästy. Naistenhuone oli siisti ja hyvin valaistu.

Julistan siis täten mielipiteenäni, että Iskelmä Baari on jälleen oikein mainio ja myös naisihmiselle sopiva illanviettopaikka keskellä Tamperetta, Siperian liikekeskuksessa (siis Finlaysonin alueella, Satakunnankadulla).

Viekää muistaessanne sille kivalle portsarille terkkuja. Se "maksoi" tämän mainoksen olemalla erittäin hyvä työssään. Ja mukava.

28. helmikuuta 2010

Kengännauhoja

Pitikö tämän olla käsityöblogi? Laitanpa tähän väliin jotain käsityöllistä: Uudet vaaleanpunaiset nauhat porkkareihin.

Mustat platformit vaaleanpunaisilla nauhoilla

Howrd T Jacobs Linnan juhlissa maihinnousukengissä

Olivat niin tönkkövakavamieliset nuo mustat platform-bootsit mustalla nyörityksellä, että olen jo jonkin aikaa miettinyt niihin uusia nauhoja ilmettä piristämään. Nuorisoputiikeista kyllä löytyy kaikenlaista kivaa, mutta jotenkin eivät enää tällä iällä ja elämänkokemuksella pääkallokuosit ja hellokittyt nappaa. Yksinkertaisista asioista syntyvä räyhäkkyys on parempi. Vuoden professori Howard T. Jacobs teki saappaillaan vaikutuksen ainakin minuun viimekertaisia Linnan juhlia katsellessa. (Kuva nyysitty mtv3:lta, käykää siis siellä kannatuksen vuoksi.)

Peruskoulun käsityötunneilla opetetaan kaikenlaista hauskaa ja hyödyllistä. Kun vain muistaisi kaiken silloin, kun sitä tarvitsee. Nyt onneksi muistui mieleen sormeiltu nyöri. Oma alotustekniikkani poikkeaa hieman ohjeessa neuvotusta ja koska langanpäiden päättely siististi valmiin narun sisään on se kinkkisin juttu tämän narun teossa, tykkään omasta menetelmästäni enemmän. Siinä ei jää pääteltävää kuin narun toiseen päähän. Toinen pää on valmiiksi siisti. Näin:

21. helmikuuta 2010

Tähtihetken jälkeen tyhjyys

Kuusivuotias tytär rakastaa esiintymistä. Kun se oppi puhumaan, se muistaakseni ensimmäiseksi ilmoitti, että lihaa en sitten mielelläni syö (myöhemmin se oppi iskusanan "kasvissyöjä") ja heti seuraavaksi se alkoi kysellä, kuinka televisioon pääsee esiintymään.

Minä olen yrittänyt harata vastaan ja selittänyt, että ensin pitää oppia taitoja. Täytyy osata jotain erityistä jota voi sitten hyvillä mielin esittää muille. Pitää osata myös harjoitella. Esitys ei ole mielenkiintoinen sen vuoksi, että joku on esillä, vaan esiintyjän harjoituksen avulla hiottujen taitojen vuoksi. Ja että hyvän esiintyjän täytyy tulla äärimmäisen hyvin toimeen muiden ihmisten kanssa, koska mikä tahansa esiintyminen vaatii onnistuakseen saumatonta yhteispeliä.

Tytär on siis kiltisti käynyt temppujumpat, telinevoimistelun alkeet ja lastentanssitunnit. On kolunnut voimistelu- ja tanssiseurojen kevät- ja jouluesitykset vielä päiväkodin juhlien lisäksi. Toissa jouluna päiväkodin juhla oli läheisen koulun juhlasalissa ja tytär oli haljeta onnesta, kun sai (yhtenä kolmesta) pidellä oikeata mikrofonia oikealla esiintymislavalla elävän yleisön edessä. Oli siellä lavalla kymmenittäin muitakin lapsia, mutta tytär veti omaa show'taan alusta loppuun eturivissä ja siitä kyllä näki, kuinka se nautti.

Samaan aikaan sen pikkuveli, jota en sitten saanut pakotettua sekä pukemaan päälleen oikeita päällyshousuja että lähtemään joulujuhlaan ja kiipeämään lavalle muiden lasten mukana, murjotti naama nurinpäin näyttämön takaoikealla ja riisui mielenosoituksen vuoksi molemmat sukkansa kolmannen laulun aikana. Onneksi ei riiisunut niitä mustia pitkiä kalsareitaankin samaan kasaan tonttulakin ja sukkien kanssa ennenkuin lavalla olevat aikuiset huomasivat ja komensivat sukat takaisin jalkaan. Pikkuveli on esiintymisen suhteen selkeästi eri puusta veistetty kuin sisarensa.

Muista kenraaliharjoitus!

Viime vuoden lopulla tyttärellä alkoi mennä kenraaliharjoituksia ja varsinaisia esiintymisiä päällekäin. Päätin, että nyt riittää vastaan haraaminen: Olen mieluummin se kiva äiti joka auttaa tekemällä tyttärelleen portfolion jolla voi yrittää hakea avustajanhommia erilaisista produktioista kuin se tympeä akka jolta pitää tehdä salaa. En ehtinyt tehdä yhtään mitään asian eteen kun tytär jo sai kutsun esiintymään voimistelunäytökseen yhdessä isoäitinsä kanssa.

Nyt se välillä puhuu jostain Tampere-talon esityksestä, joka saattaisi olla tiedossa keväämmällä. Minä kysyin, että kai sulla vielä on kivaa vaikka on noin usein noita menoja ja tytär totesi vaatimattomasti, että "onhan se kiva päästä Tampere-talon lavalle, kun sillä lavalla en vielä olekaan esiintynyt". Totta... Ratinan stadion, Sampola ja Sorin sirkuksen lava onkin toki jo koluttu. Sitä kysyttiin myös rytmisen kilpavoimistelun joukkueeseen, mutta se kieltäytyi tässä vaiheessa. Rauhalliset koti-illat ilman harjoituksia ovat ilmeisen arvokkaita.

Tytär ei siis tunnu tarvitsevan apua esiintymistilaisuuksien hankkimiseen enkä minä aio laittaa tikkua ristiin niin kauan, kun se tasaiseen tahtiin pääsee omin ansioin mukaan milloin mihinkin juttuun. Alla on nukketeatteriesityksen käsikirjoitus esikoulua varten. En viitsi tässä vaiheessa opastaa tavutusta. Tytär menee syksyllä kouluun ja täytyy sillä sielläkin olla jotain opittavaa. Tylsistyy muuten kokonaan.

Niin kivaa kuin esiintyminen onkin (tiedän tunteen), sillä on myös kääntöpuoli (tiedän myös sen tunteen). Isompien esitysten jälkeen tytär nimittäin itkee. Paljon, lohduttomasti ja joskus jopa tuntikausia. Suru voi iskeä uudelleen vielä viikkojen tai kuukausienkin päästä.

Viikkojen harjoittelu ja esiintymisjännitys huipentuu varsinaiseen esiintymiseen, joka on hetkessä ohi ja sen jälkeen kaikki on loppu. Harjoitusten aikana tutuksi tullut ryhmä hajaantuu. Olo on kuin tyhjällä paperimukilla: Tyhjiin juotu, kasaan rutistettu ja roskikseen heitetty.

Kuusivuotiaalla ei ole työkaluja sen menetyksen ja tyhjyydentunteen käsittelemiseen. Hurja tunne se on aikuisellekin, vaikka kokemuksesta tietää kupin kyllä vähitellen oikenevan ja täyttyvän uudelleen. Sitä odotellessa pitää vain yrittää ottaa rauhallisesti ja luottaa tulevaisuuteen. Esiintymisen antamilla kickseillä on todellakin hintansa.

Mistäkö tuli mieleen vuodattaa tästä aiheesta? No siitä, kun viime viikolla minulla oli yksi (1) virallinen meno ja lapset menivät tietääkseni sillä välin pulkkamäkeen. Hieroivat näköjään sillä reissulla tuttavuutta toimittajatädin kanssa ja saivat kuvansa lehteen.

Minun pitäisi vastuullisena aikuisena kertoa kuusivuotiaalle, että ei elämä oikeasti toimi niin, että lapsi antaa lausuntoja milloin juuri sopivasti kohdalle sattuvalle radiotoimittajalle, milloin lehteen. Todella harvassa ovat ne lapset, joiden esiintymistä kuvataan ja näytetään Urheiluruudussa. Sen Urheiluruutu-episodin jälkeen sille on enää turha sanoa, että televisioon pääseminen on lähes mahdoton unelma toteutettavaksi. Se teki sen jo kerran.

Tyttären elämä jotenkin nyt vain menee tuolla tavalla tässä vaiheessa. Ehkä se siitä tasaantuu, kun koulu alkaa. Ehkäpä. Onneksi se viihtyy myös kotona.

17. helmikuuta 2010

Tää on niin tätä

Kuulin tänään että se ennen joulua lahjaksi saamani laukku jonka tuunasin Stefan Lindforsin kangaskassilla, ei muuten sitten ollut mikään tavallinen mainoslaukku, vaan ennemminkin niinkuin merkkilaukku. Eikä se ollut varsinaisesti käytetty, vaan pikemminkin käyttämättä jäänyt. Niinkuin käytännössä uusi merkkilaukku. Että niinqu uppista vaan... Ilmankos se tuntui niin laadukkaalta.

Tunnetila on tässä kohdassa vähän sama kuin silloin, kun pamautin appivanhempien autolla Citymarketin parkkipaikalla toisen auton kylkeen. Kun kömmin räntäsateessa tihrustamaan kuinka kävi, saatoin todeta että onpas siinä näpsäkän näköinen Mercedes-Benz. Eikä mitenkään kamalan vanhaa vuosimallia. Auton omistaja, joku työsuojelupiirin ylipääjehu, totesi ymmärtäväisen oloisena, että eihän tässä mitään isompaa hätää ole kun ei onneksi tullut henkilövahinkojakaan, ja että hän vie Mersun huomenna VEHO:lle niin saavat pojat antaa hinta-arvion.

Onnellisuus-tuunattu laukku

Se ero näissä tapauksissa on, että siinä missä jälkimmäisessä tapauksessa tuli pelkkää vaivaa ja sotkua, niin tässä laukkutapauksessa minulla on sentään todella hieno uusi laukku. Se on tarkalleen ottaen vielä aika paljon hienompi kuin luulinkaan. Onneksi ei ollut Vuitton... vaikka en kyllä minä senkään merkin päälle paljon ymmärrä.

11. helmikuuta 2010

Kassituunaus

Nythän tässä kävi niin, että tilasin Ismo Alanko Teholla Onnellisuus-paketin, jossa on mukana Stefan Lindforsin suunnittelema kangaskassi ja jotain kuvia ja kortteja ja postimerkkejä. En minä niistä muista tavaroista niin välitä ja levynkin olisi voinut hankkia mp3-tiedostoina, mutta sen kassin halusin. Muulle kamalle olin suunnitellut jo tilausta tehdessäni uuden osoitteen.

Postikortin ja kuvan ilmoitin antavani eräälle ystävälle sillä ehdolla, että se toimii lääkärin ohjeiden mukaisesti ja muutenkin huolehtii itsestään kunnolla. Huomasin sentään aika nopeasti ja täysin oma-aloitteisesti olevani täydellinen paskiainen: Yritän käyttää jotain kiristyksen ja lahjonnan välimuotoa älykkääseen, aikuiseen ihmiseen. Yritän hyvää tarkoittaen manipuloida jo ennestään rikkimanipuloitua ihmistä. Toivottavasti sillä ei ole yhtään enempää minun kaltaisiani "ystäviä". Jos on, niin taidan ymmärtää, miksi eläminen on hänelle välillä niin takkuista.

Onnellisuus-kassi by Stefan Lindfors

Olin siis alunperin ajatellut nuo minulle merkityksettömät lisut juuri tuolle ihmiselle täysin ilman mitään ehtoja, ilahduttamistarkoituksessa. Näin sen on oltava ja näin se tulee olemaan, eikä mitään kieroja ehtoja siihen päälle. Minä pidän levyn ja kassin.

Onneksi perhe oli tällä viikolla appivanhempien kanssa mökillä hiihtelemässä ja talvea viettämässä. Meillä kun oli juuri viime viikolla miehen kanssa Vakava Keskustelu kangaskassien kokonaismäärästä tässä taloudessa.

Kun nyt sattui niin onnellisesti, että minulla on aikaa peittää jälkeni eli taas kerran uuden kangaskassin hankkiminen, niin tuunasin yhteen pomolta joulun aikaan saamani varsin laadukkaan mustan (mainos)laukun ja tämän ohuen kangaskassin.
Onnellisuus-tuunattu laukku

Kassien ja laukkujen kokonaismäärä on taas ennallaan ja silti minulla on hieno uusi laukku. Vitsit kun mä olen fiksu!

PS. Voihan, voihan, voihan...

6. helmikuuta 2010

Matalat aidat

Tuli sanomista siitä kun kirjoitin tammikuun lopulla, että "meillä on täysi vapaus mennä siitä, missä aita on matalin silloin kun siltä tuntuu". Säveltäjä-sanoittaja-sovittaja-äänittäjä närkästyi pahemman kerran.

Yritin selittää, että ei vapaus tehdä jotain tarkoita sitä, että sitä vapautta alvariinsa käytettäisiin. Se, että em. tyyppi käyttää kymmeniä tunteja (per yksi laulu!) vapaa-aikaansa työpäivien päätteeksi säveltämiseen, sanoittamiseen, sovittamiseen, taustojen tekemiseen ja äänitetyn materiaalin perkaamiseen, ei todellakaan ole menemistä siitä, missä aita on matalin.

Omasta puolestani voin sanoa, että eipä tarvinnut kovin korkean aidan yli hypätä, kun Sankarit katoaa -taidebläjäykseen (kesto 4 minuuttia 10 sekuntia) laitoin kuvitukseksi yhden ainoan kuvan tuhkakupista. Olkoonkin, että jouduin ottamaan kolmekymmentä kuvaa, että sain edes sen yhden riittävän kelvollisen. Ja olkoonkin, että koko sanoituksen idea lähti liikkeelle kohdasta "tuhkia seassa tumppien".

Tuhkakuppia kuvatessani huomasin, että se nyt vain todellakin on vanha peltinen tuhkakuppi, kuvasipa sitä mistä kulmasta tahansa tai vaikka Eiffel-tornin huipulla. Kuvaan voi laittaa värinöitä ja tärinöitä ja jänskiä värejä, mutta tuhkakuppi on tuhkakuppi. Siinähän se on koko kappaleen sanoma, yhdessä kuvassa. Mitäpä sen kanssa rimpuilemaan?

Sankarit katoaa - tuhkia seassa tumppien

30. tammikuuta 2010

Kaiken katoavaisuus

Pinksahti tietsikasta kovalevy alkuviikolla. Jos sen täytyi jossakin kohtaa pinksahtaa, niin kyllä hyvän hetken valitsi. Perhosefektin vuodenvaihteen inspiroima päivitys on valmis ja isoimmat korjaukset päivitykseen tehty. Samoin viimeisin musiikinomainen taidebläjäys saatiin viikonloppuna haudattua nettiin.

Tällä kertaa hermostuin koneen hajoamisesta yllättävän vähän, vaikka ei ollut tietoa saako kovalevyltä pelastettua mitään. Varmuuskopioinnista oli kyllä puhuttu juuri edellisellä viikolla, mutta tietenkään en ollut sen eteen tehnyt mitään. Vielä.

Toki olin ärtyisä, kun en päässyt feisbuukkaamaan ja tonkimaan Perhosefektin kävijätilastoja. Tilastoista etsin sivuja, joille on yritetty päästä mutta jotka katosivat päivityksen yhteydessä, jotta voin tehdä niiden tilalle uudelleenohjaus-sivun. Kovalevyllä olevista tiedoista ja kuvista en kuitenkaan ollut huolissani.

Maailma on täynnä valokuvia, joilla ei ole mitään todellista merkitystä kenellekään sitten kun kukaan ei enää muista, keitä kuvassa on ja mihin tilanteeseen kuva liittyy. Kuva ilman tarinaa ei ole kovin merkityksellinen. Joku puu jossain, jonkun vauvan naama, joitakin nuoria bilettämässä. Auto, vene, kukka. Niin kauan kun maailmassa on puita, vauvoja, autoja, veneitä, kukkia ja bilettäviä ihmisiä, yksittäisen kuvan katoaminen ei ole kovinkaan suuri menetys.

Mitä meikäläisen teksteihin tulee, niin uudelleenkirjoittaminen on aina ollut niille vain hyväksi - varsinkin, jos ne on pitänyt kirjoittaa kokonaan uudelleen ulkomuistista. Turha läperrys karsiutuu pois. Joskus on karsiutunut pois koko teksti kaikkinensa, eikä ole maailma suistunut radaltansa menetyksen vuoksi.

Päässäni olevat tiedot ja taidot olen pyrkinyt parhaani mukaan siirtämään Perhosefekti-sivuston kautta muiden saataville. Ne joko ovat siirtyneet eteenpäin tai sitten eivät, mutta oman osuuteni katson tehneeni parhaan kykyni mukaan.

Ettei nyt menisi liian dramaattiseksi niin sanottakoon, että olen aikeissa tehdä näin myös jatkossa.

***

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt paljonkin elämän tarkoitusta ja kuolevaisuuden olemusta. Siihen tulokseen olen tullut, että vain henkinen perintö on jollakin tavoin pysyvää.

Hienoimmatkin rakennelmat rapautuvat ja katoavat. Koneet rikkoutuvat ja kirjoitukset tuhoutuvat erilaisten tallennusvälineiden mukana. Ainoa asia, joka todella pysyy ja jolla on arvoa, on se aines joka aktiivisesti siirtyy ihmisen mielestä toiseen ihmismieleen: Tiedot, taidot ja tarinat. Ja kaikkein tärkeimpänä rakkaus, tässä ja nyt.

Ihmiseltä toiselle siirtyy vain se aines jota pidämme niin tärkeänä, että olemme sen siirtämiseksi valmiita näkemään vaivaa. On kerrottava ja näytettävä eteenpäin mitä olemme oivaltaneet ja aiemmilta sukupolvilta perintönä saaneet.

Kirjoilla ja muilla tallennusvälineillä on toki arvonsa, mutta niihin haudattu tieto on todellakin iäksi kadotettua ellei sitä ajoittain kaiveta esiin, sen merkityksellisyyttä punnita ja siitä toisinneta eteenpäin siirtämisen arvoinen aines, jotta se säilyy taas palan matkaa eteenpäin kansakunnan/ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Siksi kaikki laulut pitää tehdä aina vain uudelleen: Kaikki kuvat pitää kuvata ja kaikki veistokset veistää, muinaiset tarinat pitää pukea uusiin vaatteisiin, filosofisten pohdintojen polut täytyy tallata aina uudelleen ja päätyä suunnilleen samoihin lopputuloksiin.

Lyhyesti suomeksi: Tehkää kulttuuria, kylpekää kulttuurissa ja tukekaa kulttuuria!

Se on ainoa jotenkin kestävä asia maailmassa ja sekin kestää vain jatkuvan, katkeamattoman toistamisen kautta.

***

Tackaan, nickaan och pockaan Wuotechin pojille, jotka salamannopeasti siirsivät pinksahtaneen kovalevyn sisällön vanhalta koneelta (Win2k, P4, 1600 MHz, 20 GT, rikkinäinen romppuasema ja kovalevy) uudelle koneelle (WinXP, P4, 2200 MHz, 80 GT, 2 toimivaa romppuasemaa) ja veloittivat siitä lystistä noin 170 euroa. Hintaan sisältyi työn ja uuden koneen lisäksi sangen oivalliset uudet pöytäkajarit.

Näillä uusilla kaiuttimilla on kiva kuunnella vaikkapa Onnellisuutta. Piisusta tulee jännästi esiin erilaisia asioita sen mukaan, kuuleeko sen keskusradiosta isossa, kaikuvassa työtilassa, kotikeittiön vanhasta pikkuradiosta, autoradiosta renkaiden metelin yli, kuulokkeista ämppäriltä tai nyt näistä uusista hienoista tietsikan kaiuttimista.

23. tammikuuta 2010

Kotistudio

Kotistudiossa äänittäminen menee nykyään jo aika sujuvasti tietyn vakiintuneen kaavan mukaan. Lasten nukkumaanmenoajan jälkeen tehokasta työskentelyaikaa on noin 2-3 tuntia kerrallaan. Sitten onkin jo aamuyö ja työskentelyn teho alkaa käydä kyseenalaiseksi. Tulee enemmän korjattavaa kuin varsinaisesti valmista.

Uuden kappaleen lauluosuuksien äänittäminen menee suunnilleen näin:

- No niin, lähtee...
- Laa laa laa...
- Mitä kappaletta sä laulat? Ei se noin mene!
- Ai jaa? Miten niin?
- No kun toi ei todellakaan ole se melodia. Mä luulin, että sä olet harjoitellut tämän valmiiksi!
- Oon mä harjoitellut. Mutta ilmeisesti mä oon harjoitellut tätä vähän eri sävelellä...
- ?!? Mä tein sulle taustan harjoittelemista varten.
- Joo ja olen mä sen kanssa harjoitellut. Kato kun tämän voi näköjään laulaa sen taustan päälle monella eri sävelellä.
- ?!? Missä se nuotti on? Sulla on toi nuottipaperi ollut siinä pöydällä kaksi viikkoa!
- Joo mutta mä katsoin siitä lähinnä noita sävelten pituuksia ja sit noi sanat...
- ?!? Siis eihän tästä ei tule yhtään mitään!
- Älä nyt hermostu. Kato annat mun harjoitella tämän nyt sillä oikealla sävelellä parin säkeistön verran. Jos mä sen kerran opin väärällä melodialla laulamaan, niin kai mä nyt sen opin sitten tällä oikeallakin. Ei mene kauan, mä lupaan. Viittitkö pimputtaa sen mulle tolla syntikalla kertaalleen?
- Eih... voih... olla totta... *kolinaa, tuhinaa, mikserin piuhojen nyppimistä ja pari nyrkiniskua tietokonepöytään*
- Eiku otat nyt vaan rauhallisesti. Kyllä tää tästä lähtee sujumaan. Laitat vaikka niitä tasoja sitten siinä samalla kun sun pitää ne kumminkin vielä tarkastaa.

Tuntia myöhemmin meillä on jo niin hauskaa, että pitää välillä istua lattialle nauramaan, etten kellahda kumoon ja vedä konkkamikkiä perässä. Mikserin piuhoja on niitäkin riittävästi ja niitä pitää varoa. Melodiasta pidetään kiinni, mutta sanat elävät ja muuttavat muotoaan moneen otteeseen. Tuskaisen hitaasti syntyy aina joitain otoksia, joista miksaaja sitten miksaa tuskaisen hitaasti jotain kokonaista seuraavien viikkojen aikana.

Miksauksen valmistumista odotellessa minä yritän saada jonkun innostumaan videon tekemisestä ja kun taiteellisemmat tahot eivät taaskaan innostu, teen itse lasten avustuksella sellaisen kuin sattuu päähän pälkähtämään. Digikameralla, kun ei meillä mitään videokameraa ole. Eikä hankita tällaisten pikkujuttujen vuoksi, kun ei sillä muuta käyttöä kumminkaan olisi.

Ei tällaista kannattaisi tehdä, jos ei tämä olisi kivaa. Onneksi meidän ei tarvitse välittää siitä, mikä mahdollisesti myy ja mikä ei, ei istua autossa tuhansia kilometrejä keikkapaikalta toiselle, ei antaa yhtään typerää haastattelua eikä sureksia ilkeitä kritiikkejä. Oli lopputulos mikä hyvänsä, ainakin meillä on ollut hävyttömän hauskaa sitä tehdessä ja palkkahan minulle tulee makkaratehtaan viemärikaivojen ritilöistä suolenpätkiä nyppien eikä laulamalla.

Sitä paitsi onhan se nyt luksusta, että näin artistina voi aina tarvittaessa vietellä miksaajan, että se laittaa lauluun lisää imartelevaa kaikua, vokotella sanoittajaa muuttamaan sanoja sopivammiksi, flirttailla sovittajan kanssa, rapsutella säveltävää sopivista paikoista ja nuoleskella tuottajaa ihan muuten vaan, kun se on niin ihq. Lopuksi voi äänittäjän kanssa laittaa laitteista sähköt pois kun alkaa liikaa väsyttää ja kellahtaa tyytyväisenä oman puolison kainaloon omaan sänkyyn. Sama mies, monet saappaat.

***

Taas tuli jotain valmista: Meidän kesähäät. Loppurutistus ei onnistunut tälläkään kertaa täysin ilman äänten korottamista, lievää kiukuttelua ja loputtomaan nysväämiseen tuskastumista.

Vaan miksi nysvätä yksityiskohtia loputtomiin kun meillä on täysi vapaus mennä siitä, missä aita on matalin silloin kun siltä tuntuu? Ihanaa on päästää tekele menemään (ts. haudata se nettiin, kuten puoliso asian ilmaisee) ja alkaa miettiä jotain uutta. Ammattilaisilla se on ihan eri juttu, mutta me emme olekaan ammattilaisia. Meillä on vakituinen päivätyö molemmilla. Tai oli ainakin vielä perjantaina.

19. tammikuuta 2010

Eksoottinen nakkisoppa

Piti työpäivän jälkeen mennä ruokakaupassa pakastealtaan kautta kassalle, kun mies tuli yllättäen flirttailemaan maitohyllyjen kohdalla ja meni pasmat sekaisin. Sen piti hakea lapset päiväkodista ja mennä suoraan kotiin, mutta siellä se vain oli ruokakaupassa ostamassa perunoita. Oli parkkeerannut lapset kaupan pihalle isoon lumikasaan hyppimään.

Tulipahan ostettua paljon perunaa, kun molemmat olivat ehtineet valikoida ostoskoriinsa ison pussillisen Mäkkylän Van Goghia multaperunalaarista. Keittojuurekset unohdin. Ei hätää, ajattelin, niitä on varmaankin jokunen pussi omassa pakastimessa. Töistä olin ottanut mukaan ison pussillisen lievästi pintavikaisia nakkeja, joista oli tarkoitus tehdä nakkisoppa.

Vaan eipä löytynyt keittojuureksia kotona pakastimesta. Omenasosetta, mustikoita, puolukoita, karpaloita, hirmuinen kasa raparperia ja muutama pussi wokkivihanneksia löytyi. Perunat olin jo ehtinyt kuoria ja pilkkoa veteen, joten nakkisoppasuunnitelmasta perääntyminen ei tullut kuuloonkaan. Kippasin kattilaan Pirkka Oriental Wok-vihannessekoituksen ja toivoin parasta.

Tuli muuten vahingossa tosi hyvää! Tässä vihannessekoituksessa oli punaista ja keltaista porkkanaa, soijapavunituja, punasipulia, sokeriherneitä, minimaissia, vesikastanjaa, mustasientä ja punaista paprikaa. Ei näytä liian ihmeelliseltä, mutta kuitenkin hieman erilaiselta kuin se iänikuinen keittojuuressoppa. Ei myöskään maistu liian omituiselta, vaan aivan aavistuksen verran uudenlaiselta. Mies ja lapset popsivat tätä mukisematta ja ottivat vielä lisääkin. Luulenpa, että keittelen seuraavankin nakkisopan wokkivihanneksista. Niissä on joissain papujakin.

2 litraa vettä
4 vihannesliemikuutiota
ruokalusikallinen kuivattua persiljaa
parisen kiloa perunoita kuorittuna ja pilkottuna
450 g wokkivihanneksia (pakaste)
(1-2 tavallista sipulia kuorittuna ja silputtuna)
puolisen kiloa nakkeja pilkottuna tai maun mukaan

Keitä vartti ja anna jäähtyä syöntilämpöiseksi. Valmis!

Nakkeja ei tarvitse keittää varttia, vaan ne voi lisätä kun kasvikset ovat kiehuneet kymmenisen minuuttia. Pippuria voi laittaa maun mukaan.

Unohda nakit, niin soppa on kasvisruoka. Lisää nakit, niin se on käytännöllisesti katsoen kasvisruoka edelleen, mutta kelpaa "kunnon ruokana" myös lihansyöjämiehille.

Meillä on tapana keittää kerralla iso soppa, jota nelihenkinen perhe syö kahtena peräkkäisenä päivänä (seuraavana päivänä se on parhaimmillaan) ja osa pakastetaan evääksi sopivan kokoisina annoksina jo ensimmäisenä iltana.

Simppeliä elämää, mutta maistuu hyvältä!

17. tammikuuta 2010

Poli... haukotus... Poliitikko on kohta taas kaverisi

Kirsikka pyysi jälleen mukaan tukiryhmäänsä, tällä kertaa eduskuntavaaleihin 2011. Vastasin kyllä sen kummemmin miettimättä.

Tarkemmin kun aloin miettiä, muistui mieleen edellisten eduskuntavaalien hikiset ja turhauttavat mainostenjakelulenkit, pakkanen ja räntäsade, aidon vaalikarjan lailla vaalikoppien ja kahvipöytien tuntumassa töytäilevät ei-niin-herttaiset ihmiset ja loputtomat suunnittelukokoukset, joilla yritettiin jotenkin harmonisoida yksittäisten ehdokkaiden ponnisteluja suuremmaksi kokonaisuudeksi ja joissa ei yleensä saatu mitään konkreettista suunniteltua. Jos saatiin, niin toteutus jäi suunnittelematta loppuun saakka ja koko isompi viritys uhkasi kaatua johonkin laiminlyötyyn yksityiskohtaan. Sen kuuluisan, mutta nimeltämainitsemattoman "jonkun" tehtäväksi jäi aina liian monta asiaa ja se "joku" jätti aina jotain tekemättä, kun ei ollut muistettu pyytää tekemään. Tai yritettiin epätoivon vimmalla tehdä sitten, kun oli jo auttamatta liian myöhäistä. Tuli siinä nähtyä monta sankarillista pelastustoimenpidettä - joita ei olisi tarvittu, kun olisi käytetty vähän järkeä alunperin ja mietitty asiat loppuun saakka, yksityiskohtia myöten.

Toisaalta... Kirsikan henkilökohtaisissa kampanjoissa on se hauska puoli, että kun se maksaa kaiken itse, ei todellakaan ole varaa turhuuksiin, mutta toisaalta vähän erikoisemmatkin ehdotukset otetaan vakavaan harkintaan. Seula on tiukka, mutta kun joku idea sen läpäisee, se toteutetaan. Lehtikierrätys vaalimainontana oli aikoinaan minun ideani ja olen siitä edelleen ylpeä. Satoja, ellei tähän mennessä jopa tuhansia, aikakauslehtiä on kierrätetty odotustiloihin ja kahvihuoneisiin näiden alkuperäisen tilaajan osoitteen peittävien tarrojen avulla. Idean toteutuspuoli on täysin Kirsikan ansiota, sillä hän on tarrat painattanut omalla kustannuksellaan.

Mukana siis olen taas uuden vaalikampanjan suunnittelussa. Miksi? Kummeleita mukaillen: Onhan sitä aikuisella naisella hyvä olla pari kaveria eduskunnassa. Jos tulee jotain huomauttamista siitä, kuinka asiat on järjestelty, voi sitten huomauttaa suoraan sille omalle edustajalleen.

Kaverilla en nyt tarkoita sellaista kaveruutta, jota eräskin kansanedustajasetä tarjosi minulle Storyvillessä joskus hieman ennen vuosituhannen vaihdetta. Kun huomautin, että en ole siellä itseäni myymässä vaan tullut kuuntelemaan hyväksi kehuttua jazz-solistia bändeineen, setä ei ottanut uskoakseen vaan tarjosi hövelisti maksua koko yöstä vaikka ei kuulemma tuntia pidempään palveluitani tarvitsisi. Siinäpä vasta reilu setä... Joitakin vuosia myöhemmin osui silmiin ja korviin joitakin hedelmöityshoitokeskustelun tuoksinassa esille tuotuja ajattelun helmiä, joista olin tunnistavinani sedän hengenheimolaisineen. Totesin tuolloin, että kappas, on näköjään setä äänestetty eduskuntaan toistekin.

Ehkä sinne tosiaan olisi syytä saada fiksumpaa porukkaa. Kokeillaan siis tarjota taas tuota Kirsikkaa. Se ei ole ainakaan vielä isommin mokannut mitään. Sitä en kyllä tiedä, mitä ihmisille sanoisin kun ne sanovat, että EVVK mitkään vaalit ja reippaimmat kysyvät, että miksi mun pitäisi äänestää ketään? Minä en todellakaan just nyt tiedä miksi pitäisi. Ehkä niille voisi heittää jotain siitä, kuinka äänestämään vaivautunut tyhmä lähimmäinen äänestää sitten 1,5 äänen voimalla tyhmää ehdokasta, kun älykkäämpi mutta laiskempi ei vaivaudu omaa ääntänsä käyttämään. Katotaan ny.

13. tammikuuta 2010

Jotain jäi tekemättä: Konkurssi

Kun lopetin Perhosefekti.fi -blogin kirjoittamisen toukokuussa 2008, vilpitön pyrkimykseni oli avata asiakkaiden käyttöön tarkoitettu puutyöverstas. Mitä ilmeisimmin sain asiasta vakuutettua myös TE-keskuksen, Ensimetrin ja Finnveran. Kävin yrittäjäkurssin, jota sekä TE-keskus että Finnvera edellyttivät. Selvitin asiat vakuutusyhtiön, pankin, tulevien opettajien ja valvojien kanssa, rakensin kontakteja, pystytin kotisivut ja painatin käyntikortit, kolusin vuokrattavana olevia toimitiloja, hyppyytin palotarkastajan tarkastamaan tulevan verstaan tilat, pyysin tarjoukset koneista ja niiden huolloista, perehdyin pölyntorjunta-asioihin työsuojeluviranomaisten iloksi, laskin laskemistani erilaisia budjetteja. Oli siinä paljon muutakin työtä. Miksei firmaa siis koskaan perustettukaan?

Asiaa voi katsoa ainakin kahdelta eri kantilta. Joko tein mielettömän määrän turhaa työtä ja itsestäni jälleen kerran täydellisen narrin kaikkien mahdollisten ja mahdottomien sidosryhmien suuntaan - tai sitten kohdalleni sattui jälleen kerran satumainen onnellisten sattumien sarja, joka esti tekemästä kauaskantoista virhettä ja pelasti minut vain muutamaa viikkoa ennen kohtalokasta virheinvestointia.

Olin nimittäin juuri selvittelemässä vakuusasioita yrittäjälainan (eli lainojen: naisyrittäjälainan ja pankkilainan) ottamista varten, kun minulle selvisi, että verottajan mielestä asuntomme arvo on noussut noin 30% neljässä vuodessa. Ensin hämmästyin ja sitten huolestuin: Olen nähnyt saman ilmiön ennenkin ja silloin siinä kävi monelle hyvin huonosti. Minun mielestäni asunnossa tai sen ympäristössä ei neljässä vuodessa ollut tapahtunut mitään sellaista, joka selittäisi vanhenevan rakennuksen järisyttävän hinnannousun.

Ryhdyin selvittämään, mistä tällainen ihmeellinen ilmiö johtuu ja siinä selvittelyssä nousi pystyyn niin tukka, ihokarvat kuin kaikki näkymättömät tuntosarvetkin. Suomi näytti palanneen takaisin 1990-luvun alun tilanteeseen, tällä kertaa sillä erotuksella aikaisempaan, että koko "länsimainen" osa planeettaa oli samassa liemessä samaan aikaan. Tällä kerralla hajoaisi USA eikä NL, niin kuin viimeksi.

Sain selville, että taas oli liikkeellä uusia trendikkäitä talousguruja, jotka selittivät, että tällä kertaa kaikki on toisin. Tällä kertaa hissi ei pysähdy vaan nousee loputtomasti. Että kaikki vanhat huru-ukkojen talousopit on syytä heittää romukoppaan. Sain selville, että toiset tontut niitä olivat taas menneet uskomaan. Ja että kohta rysähtää, väistämättä.

Elo-syyskuussa 2008 en siis keitellyt avajaiskahveja uudella verstaallani, vaan istuin kotona netin ääressä katselemassa, kuinka taloudessa pulkka niin sanotusti solahti mäkeen ja lähti syöksymään alaspäin. Siinä mäessä ollaan edelleen ja alas on vielä matkaa. Ainoa käppyrä joka syksyllä 2008 osoitti ylöspäin oli lainojen korkokehitys.

Onnistuin siis lyömään jarrut pohjaan ja luopumaan suunnitelmistani juuri oikealla hetkellä. Minulla ei ole nyt niskassani pitkällä sopimuksella kuplahintaan vuokrattua toimitilaa ja kymppitonnien edestä kovakorkoisia lainoja koneista, joita nyt saa parhaimmillaan kolmasosalla hinnasta vuoden 2008 hintatasoon verrattuna. Nimivalintanikin olisi ollut epäonnistunut, koska samoihin aikoihin tuo Homma-alkuliite otettiin käyttöön hyvinkin suuresti minun elämänkatsomuksestani poikkeavan foorumin nimessä.

Mitä siis jäi taas tästäkin reissusta käteen? Monta kokemusta, paljon tietoa ja uutta ymmärrystä talousasioista sekä kaunis unelma, joka kauniina pysyykin, kun arkitodellisuus ei sitä tärvele jokaisena lainanyhennyksen, sähkölaskun, vesilaskun, toimitilan vuokranmaksun ja työntekijöiden palkanmaksun päivänä. Koneet pysyvät ehjinä, ei tule pölyräjähdystä eikä mitään varasteta. Asiakkaat ovat ihania ja rahantuloa ei voi estää. Ei tullut avioeroakaan.

Tervetuloa kiertokäynnille täydellisellä unelmaverstaalla, puutöiden ystävät!